CITES-sopimus täyttää 3. maaliskuuta 50 vuotta

Julkaisuajankohta 3.3.2023 8.51

1960-luvulla maailmalla alettiin havahtua monien eläin- ja kasvilajien vähenemiseen ja uhkaavaan katoamiseen. Varsinkin oselottien, tiikerien, sarvikuonojen tai norsujen lisääntyvä uhanalaisuus sai laajaa julkisuutta. Samaan aikaan ihmisten tietoisuus maailman luonnosta lisääntyi varsinkin länsimaissa voimakkaasti.

Aloite luonnonsuojelujärjestöiltä

Uhanalaisuuden syyksi nähtiin yksimielisesti ihmisen toiminta: paitsi lajien ympäristön muokkaaminen, myös kiihtyvä metsästys ja muu taloudellinen hyödyntäminen. Lisääntyvä uhanalaisuus vain pahensi tilannetta, koska se nosti hintoja. Pian päädyttiin siihen, ettei riittänyt, että kauppaa valvottiin uhanalaisten lajien kotimaissa, sillä luonnonvaraisten eläinten ja kasvien päämarkkinat olivat muualla, Yhdysvalloissa, Länsi-Euroopassa ja Japanissa.

Vuonna 1960 Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) vetosi maailman hallituksiin, jotta ne rajoittaisivat sellaisten eläinten tuontia, joiden vientiä niiden alkuperämaat jo olivat rajoittaneet. Kolme vuotta myöhemmin IUCN ehdotti sopimusta, jolla yhteisesti rajoitettaisiin ja säädeltäisiin harvinaisten tai uhanalaisten eläin- ja kasvilajien kauppaa ja kuljettamista. Tulevina vuosina järjestö muokkasi sopimusluonnosta ja sen liitteenä olevaa lajiluetteloa.

CITES-sopimus on kansainvälistä oikeutta

Vuonna 1972 Tukholmassa pidetty YK:n ympäristökonferenssi hyväksyi edellä mainitun sopimusluonnoksen johdosta laaditun suosituksen. Sen johdosta 80 valtion edustajat kokoontuivat helmi-maaliskuussa 1973 USA:n pääkaupunkiin Washingtoniin. Siellä ne allekirjoittivat 3. maaliskuuta 1973 sopimuksen, jonka tarkoituksena oli säännellä luonnonvaraisten lajien kauppaa. Allekirjoituspaikan mukaan sopimusta kutsutaan myös Washingtonin sopimukseksi, mutta yleisimmin se tunnetaan lyhenteellä CITES (Convention on International Trade in Endangered Species of Wild Fauna and Flora) eli CITES-sopimus. Sopimus astui voimaan vasta vuonna 1975.

Jokainen allekirjoittajavaltio sitoutui suojelemaan luonnonvaraisia eläimiä ja kasveja globaalisti. Vaikka ensisijainen vastuu jäi yhä valtioille, joiden alueella uhattuja lajeja esiintyy, korostettiin myös kansainvälistä yhteistyötä. Vain näin lajeja voitiin suojella ”liialliselta hyväksikäytöltä, joka johtuu kansainvälisestä kaupasta”. Sopimus koski paitsi lajeja, myös niiden osia tai niistä valmistettuja tavaroita.

Sopimukseen tuli kolme liitettä, joissa on nimetty joukko eläin- ja kasvilajeja. Liitteessä I ovat ne uhanalaiset eläin- ja kasvilajit, joiden kansainvälinen kauppa on kielletty. Liite II sisältää lajeja, joiden kauppa on säädeltyä ja luvanvaraista mutta ei kokonaan kielletty. Liite III sisältää lajeja, jotka eivät ole vielä uhanalaisia, mutta joiden voidaan katsoa olevan lähellä uhanalaisuutta ja niiden kaupasta pitää antaa ilmoitus.

Kansallinen ja EU:n sääntely täydentävät kansainvälistä sopimusta

Suomen ensimmäinen luonnonsuojelulaki säädettiin vuonna 1923. Luonnonsuojelulaki rajoittui vain Suomen alueeseen, mutta kielsi tuomasta Suomessa rauhoitettujen lintujen nahkoja ja sulkia myös ulkomailta. Suomen tilanne oli jo varsin hyvä, kun se allekirjoitti CITES-sopimuksen vuonna 1976 ja alkoi soveltaa sitä saman vuoden elokuussa. Nykyään CITES-sopimuksen on allekirjoittanut ja ratifioinut lähes 200 valtiota.

Vuonna 1997 tuli voimaan EU:n CITES-asetus, joka on CITES-sopimusta kattavampi. EU:n asetuksessa on A, B, C ja D-liitteet. Vaadittavat luvat ja ilmoitukset riippuvat siitä, mihin liitteeseen laji kuuluu. Esimerkiksi A- ja B-liitteen lajeille, tarvitaan EU-alueelle tuotaessa aina lähtömaan vientilupa ja EU-maan tuontilupa. A-liitteen lajeja ovat esimerkiksi leopardi ja tiikeri. Samassa yhteydessä Suomessa säädettiin uusi kansallinen luonnonsuojelulaki.

Tullilaitosten keskeinen rooli

Vaikkei CITES-sopimus ollut varsinainen tullisopimus, tullilaitoksille tuli kaikkialla maailmassa sen käytännön valvonnassa avainrooli. Tämä johtuu siitä, että tulliviranomaiset valvovat yleisesti kaikkea tuontia ja vientiä ja niille on ilmoitettava rajojen yli saapuvista ja lähtevistä tavaroista määrätyt tiedot. Itse lupia myöntävät valtioissa nimetyt muut viranomaiset. Suomessa tällaisia ovat Suomen ympäristökeskus ja alueelliset ympäristökeskukset. Monessa valtiossa on myös kansallisia säädöksiä, jotka koskevat uhanalaisia lajeja.

EU:ssa CITES-sopimuksen lajien tai niistä valmistettavien tuotteiden vienti ulkorajan yli edellyttää CITES-lupaa tai tuonti-ilmoitusta. Jos kaikkein uhanalaisimpia eli A-liitteessä olevia lajeja myydään, ostetaan tai kuljetetaan EU-jäsenmaiden välillä, pitää olla ns. EU-todistus. Tuojan, viejän tai ostajan ja myyjän vastuulla on huolehtia, että luvat ja todistukset ovat voimassa ennen toiminnan aloittamista.

Ulkorajalla CITES-lupa ja todistus on esitettävä sekä lähtömaan ja määrämaan tullilaitokselle. Ellei lajilla ole asiakirjoja mukana kuljetettaessa, tullilaitosten vastuulla on haltuunottaa ne. Myös Suomen tulli haltuunottaa tällaiset lajit tai niistä valmistetut tuotteet. Puuttuvan luvan vuoksi haltuunotettua lajia tai tuotetta ei voi pääsääntöisesti saada takaisin, sillä lupia ei voida tiettyjä rajattuja poikkeuksia lukuun ottamatta myöntää jälkikäteen. Lupa oikeuttaa vain yhteen rajanylitykseen. Tätä valvotaan tuojalle jäävällä lupakappaleella, jossa on Tullin merkintä.

Lentotullin haltuunottama virtahevon kallo.

Tämä Lentotullin haltuunottama virtahevon kallo on nykyisin Tullimuseossa. 

CITES käytännössä

CITES-sopimusta on sittemmin muutettu ja täydennetty. Nykyisin liitteessä I on noin tuhat eri lajia, joista suurin osa on eläimiä. Liitteessä II on yli 30 000 ja liitteessä III parisen sataa lajia. EU:n CITES-asetuksessa lajiluettelot ovat kattavampia ja myös niihin on tehty useita muutoksia.  

CITES-sopimuksen käytännön merkitystä on usein arvioitu ja myös kritisoitu. Globaali valvonta on todettu haasteelliseksi. Yleisimpänä syynä tähän on tiedon puute. Ne, jotka tuovat ja vievät eläviä eläimiä, kasveja tai niistä valmistettuja tavaroita eivät tunne määräyksiä. Edes kaikkien maiden viranomaiset eivät välttämättä tunne asioita tarpeeksi ja lajien määritteleminen CITES-lajeiksi vaatii asiantuntija-apua. Useiden valtioiden CITES-asiakirjoja on myös väärennetty. Kolmas ongelma on siinä, ettei CITES-sopimus sisällä mitään määräyksiä sanktioista, vaan rangaistusten osalta ollaan kansallisen lainsäädännön varassa.

Oman lukunsa muodostaa toiminta, jossa määräyksiä rikotaan tarkoituksellisesti. Joskus on jopa esitetty, että uhanalaisten lajien salakuljettajat käyttäisivät samoja kanavia kuin muidenkin kiellettyjen tuotteiden kauppiaat. Tätä ei kuitenkaan ole pystytty todistamaan riittävästi. Joidenkin mielestä salakuljetus on merkki siitä, että CITES-määräykset myös toimivat.   

Vaikkei CITES-sopimus ole kaikilta osin vastannut odotuksia, on joka tapauksessa todettu, ettei yksikään siinä 50 vuotta sitten uhanalaiseksi määritelty laji ole sen jälkeen kuollut sukupuuttoon. Tätä voidaan pitää ainakin tyydyttävänä tuloksena.

Tullin haltuunottamia CITES-tuotteita.

Tullin haltuunottamia CITES-tuotteita.

Uusi luonnonsuojelulaki

Kesäkuussa 2023 Suomessa astuu voimaan uusi luonnonsuojelulaki. Sen tavoitteena on pysäyttää luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen Suomessa erityisesti ilmastonmuutoksen näkökulmasta. Uuden lain mukaan Tullille kuuluu luonnonsuojelulain ja CITES-asetuksen valvonta tuonnin, viennin, jälleenviennin ja kauttakuljetusten osalta.

Laki puuttuu muun muassa metsästysmuistojen eli trofeiden tuontiin. Tähän asti EU:n CITES-asetuksen A-liitteen ja tiettyjen B-liitteen lajeihin kuuluville metsästysmuistoille eli trofeille on vaadittu kolmannen maan vientiluvan lisäksi myös Suomen ympäristökeskuksen tuontilupa. Uusi luonnonsuojelulaki kieltää tällaisten trofeiden tuonnin kokonaan, eikä 1. kesäkuuta 2023 jälkeen tuontilupaa ole enää mahdollista saada. Muutos koskee leijonaa, afrikannorsua, virtahepoa, isosarvikuonoa, jääkarhua ja argaalia.

Lähteitä: 
Tullimuseo Viisikymmentä vuotta sitten