Erillinen tullirikostutkinta alkoi 333 vuotta sitten – meritullin turvaajista verkkorikollisuuden paljastajiksi

Tullirikosten tutkinnan asema virallistettiin jo 333 vuotta sitten, kun 29. päivänä marraskuuta 1689 annettiin oikeudenkäyntejä koskeva kuninkaallinen asetus. Tullirikokset katsottiin asetuksessa erityiseksi rikoslajikseen, joka vaatii erityismenettelyjä. Vaikka ulkomaan tavaraliikennettä koskevat määräykset ovat vuosisatojen mittaan muuttuneet paljon, tullirikoksissa on yhä omat erityispiirteensä.

Tullirikostutkinnan voidaan katsoa alkaneen kuningas Kaarle XI:n vuonna 1689 antamasta asetuksesta, joka määräsi tulliasioiden oikeuskäsittelystä. Asetuksella perustettiin uusia tuomioistuimia: suuri meritullioikeus, pikkutullioikeus ja aksiisioikeus. Suuren meritullioikeuden tehtävät liittyivät ulkomaankauppaan. Tuolloin meritullilaitosta kutsuttiin suureksi meritulliksi. Ulkomaankauppaa saivat käydä vain tapulikaupungit ja jokaiseen niistä oli perustettava suuri meritullioikeus. Varsinaista esitutkintaa ei vielä ollut, vaan pääosa rikostutkinnasta tapahtui oikeuden istunnossa.

”Rikostutkinnan perusteet ovat muuttuneet yllättävän vähän. Tietenkin yhteiskunnan muutos ja etenkin tekninen kehitys on tuonut rikosten tutkintaan uuden ulottuvuuden ja näyttökynnyskin on erilainen kuin tuolloin”, toteaa myös Tullin valvontajohtaja Hannu Sinkkonen, joka on tutkinut tullirikoksia 1980-luvulta lähtien.

Meritullioikeuksien kokoonpano ja tehtävät

Vielä tuolloin toimeenpanovaltaa ja tuomiovaltaa ei ollut erotettu toisistaan, mikä voi tämän päivän näkökulmasta tuntua oudolta. Meritullioikeuksien kokoonpanossa ja toiminnassa pyrittiin kuitenkin turvaamaan eri osapuolten edut. Kauppaa koskevia rikoksia tuomitsemassa oli kauppiaiden edustajia.  

Tapulikaupungin meritullioikeuden puheenjohtajana oli tullikamarin esimies, joko tullinhoitaja tai tullitarkastaja. Oikeuden jäseninä oli tullivirkamiehiä ja kaupungin raatimiehiä, joista yhden oli pidettävä pöytäkirjaa. Ensisijaisesti meritullioikeuden piti käsitellä takavarikkoasioita, tullipetoksia ja muita ulkomaan tavaraliikenteen rikkomuksia. Syyttäjänä toimi jutun paljastanut tullivirkamies. Oikeuden oli kokoonnuttava ”niin usein kuin on tarpeen”. Yleensä tämä tapahtui varsin pian mahdollisen rikoksen paljastuttua. Istunnossa kuultiin syyttäjää, syytettyä ja mahdollisia todistajia. 

Syytteiden ja todistajien kuulemisen jälkeen oikeuden jäsenet äänestivät tuomiosta. Meritullioikeuden tuomioista saattoi myös valittaa, jos sakkoa oli määrätty vähintään 50 hopeataalaria. Läheskään kaikki meritullioikeuksien pöytäkirjat eivät ole säilyneet. Osa on säilynyt vain konsepteina tai Tukholmaan lähetettyinä kopioina. 

”Nykyaikaan nähden näissä vanhoissa rikostapauksissa on enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Esimerkiksi aksiisit tunnetaan nykyään valmisteveroina. Niitä koskevia rikoksia tutkimme edelleen, aivan kuten ulkomaankaupan tullimaksuja”, kertoo pitkään tullirikostutkinnan parissa työskennellyt Esko Hirvonen. Hänen mukaansa tullirikoksissa on aina tavalla tai toisella kyse tavaran liikkumista koskevien säädösten rikkomisesta. 

Seuraavassa esitellään kolme tullirikostapausta 1700-luvulta. Nykyihmisen silmään ne tuntuvat pikkutarkoilta. Onkin syytä muistaa, että 250–300 vuotta sitten ulkomailta tuotiin tavaraa nykyaikaan verrattuna minimaalisen vähän.

Porvoolaisia syytetään luvattomasta tavarankuljetuksesta

Vanhin säilynyt Suomea koskeva meritullioikeuden pöytäkirja on päivätty 24. lokakuuta 1723 Helsingissä. Istunnon puheenjohtajana oli Helsingin meritullitarkastaja Petter Wetter, asessorina muonamestari Arvid Carlstedt. Muut oikeuden jäsenet olivat raatimiehet Jobst Hueck ja Lorenz Streng. 

Porvoolla ei ollut tuolloin oikeutta käydä ulkomaankauppaa. Kaupungille oli kuitenkin myönnetty lupa tuoda ulkomailta viljaa, joka piti tullata Helsingissä. Muun tavaran tuonti Porvooseen oli kielletty. Tullitarkastaja Wetter oli epäillyt, että Porvooseen tuotiin muutakin kuin viljaa. Meritullin pääkonttori Tukholmassa oli määrännyt, että jos Porvooseen menevästä aluksesta löytyy muuta kuin viljaa, laiva ja lasti pitää takavarikoida. 

Helsingin meritulli oli tarkastanut porvoolaisen Erik Holmbergin aluksen ja ottanut sen takavarikkoon. Laivasta löytynyt Tallinnan lisenttikonttorin asiakirja vahvisti, että kyytiin oli lastattu ruis- ja mallastynnyrien lisäksi yksi 235 litran tynnyri ranskalaista viiniä, 10 kiloa pellavalankaa, viisi kiloa rohdinlankaa sekä ”jonkin verran tuoretta kaalia ja juuria”. 

Meritullioikeuden tehtävä oli vahvistaa takavarikko lailliseksi tai kumota se. Kapteeni Holmberg kertoi oikeudelle, että viinitynnyrin oli tilannut helsinkiläinen kauppias Thomas Uhrväder myydäkseen sen Porvooseen kirkkoviiniksi. Tämän Uhrväder itse vahvisti. Raatimies Hueck taas todisti, että langat oli ollut tarkoitus kutoa Porvoossa talven aikana kankaaksi, joka vietäisiin takaisin Tallinnaan seuraavana keväänä. Helsinkiläiskauppias Hindrich Forsman kertoi, ettei ollut pyytänyt Holmbergia viemään Porvooseen muuta kuin rukiita ja maltaita, joten hän ei ollut rikkonut lakia. Kaali ja juurekset oli tarkoitettu kipparille maksuksi rahdista. 

Harkittuaan oikeus katsoi, että vain ruis ja maltaat olivat olleet menossa Porvooseen, muut tavarat kuuluivat Helsingin tapulikaupungin asukkaille. Meritullioikeus määräsi takavarikon kumottavaksi. 

Seuraava istunto oli 21. marraskuuta 1723. Siinäkin käsiteltiin porvoolaisen laivan Tallinnasta tuomaa takavarikoitua lastia. Kapteeni Hinrich Mattsson oli ollut tuomassa Porvooseen 54 tynnyriä rukiita, kilon verran pellavalankaa sekä kuusi hevosta. Lisäksi mukana oli hieman jauhoja ja yksi kaalinpää. Tälläkin kertaa Tallinnassa laaditut lastiasiakirjat todistivat selvästi, että kaikki tavarat oli lastattu siellä.

Viljan oli tilannut kauppias Anders Holm, joka myönsi oikeudelle tietävänsä, että Porvooseen saa tuoda vain viljaa. Hänen mukaansa langat kuuluivat tallinnalaiselle kauppiaalle, eikä niitä ollut tarkoitettu Ruotsin valtakuntaan tuotaviksi. Samoin hevoset olivat olleet laivassa jo menomatkalla. Matkustajina oli kolme ratsuväenupseeria, joilla oli mukana omat hevosensa, jotka he toivat paluumatkalla takaisin. Upseerien hevosia oli yhteensä neljä. Lisäksi yksi laivassa oleva hevonen kuului kauppias Holmille itselleen ja yksi oli kauppias Borgströmin. Kaalinpää taas oli ollut tarkoitettu tullivapaaksi laivamuonaksi ja sitä oli syöty matkan aikana, kunnes se oli pilaantunut. Oikeuden oli vapautettava Mattsson ja Holm syytteistä. 

Kummassakin tapauksessa todistajalausunnot kumosivat syytteen, jonka pääasiallisena lähtökohtana näyttää olleen se, ettei tavaran vastaanottaja selvinnyt mukana olleista lastiasiakirjoista. Omalta osaltaan 299 vuotta sitten laaditut pöytäkirjat kertovat omalla tavallaan melko lainmukaisesta prosessista.

Kuva 1: Kauppakollegiolle lähetetty tuomiokirja Turusta. Kansallisarkisto.

Turun puuttuvat tavaraleimat

Myös Turku oli tapulikaupunki, jossa kokoontui meritullioikeus. Vanhimmat Turusta säilyneet pöytäkirjat ovat 1730-luvulta. 13. syyskuuta 1738 pidetyssä istunnossa puhetta johti kaupungin tullinhoitaja Claes Heidenstrauch. Muut jäsenet olivat raatimiehet Edhner, Tenqvist ja Eck. 

Vuonna 1724 annettu purjehdussääntö eli tuoteplakaatti määräsi muun muassa tuontitavaroiden leimaamisesta. Näin voitiin varmistua siitä, että kaikki maassa myytävät ulkomaiset tavarat oli varmasti tullattu. Ongelman aiheutti kuitenkin se, ettei esimerkiksi käsityötavaroista ollut helppo todeta, oliko ne valmistettu kotimaassa vai ulkomailla. 

Esillä olleen tapauksen syyttäjänä oli tullikamarin kontrollööri Johan Rystedt. Hän kertoi löytäneensä kaupungin pakkahuoneelle tekemässään tarkastuksessa useiden turkulaiskauppiaiden tavaroita, joissa ei ollut tuontileimoja ja joista osa oli jopa tuontikiellon alaisia. Tavarat oli tuotu Turkuun Tukholmasta, mutta Rystedtin mielestä niiden alkuperä oli epäilyttävä, joten hän vaati niiden takavarikoimista ja syyllisten saattamista edesvastuuseen. 

Pääosa tavaroista oli maalattuja kengänpäällisiä, jotka kuuluivat kauppiaille Haveman, Flege ja Bremer. Lisäksi Bremerille kuului tusinan verran lasten kenkiä, viisi tusinaa naisten silkkihansikkaita ja tusina mustia miesten hansikkaita. Missään niistä ei ollut leimoja. Samoin pakkahuoneesta löytyi epäilyttävä musta kangas, josta niin ikään puuttui leima. 

Kauppiaat esittivät oikeudelle tukholmalaisen leimamestarin kirjallisen todistuksen, jonka mukaan vuoden 1687 leimaverotaksa ei maininnut maalattuja kengänpäällisiä, joten niitä ei tarvinnut leimata. Lisäksi kauppiailla oli kahden tukholmalaissuutarin kirjalliset todistukset siitä, että he olivat valmistaneet takavarikkoon otetut kengänpäälliset ja kengät. Hansikkaista meni takuuseen turkulaisen kauppias Eklundin vaimo, jonka sisar oli naimisissa tukholmalaisen hansikkaantekijän kanssa. 

Lisäksi rouva Eklund todisti käsi raamatulla, että takavarikkoon otetussa leimaamattomassa mustassa kankaassa oli kyllä ollut tullausleima, mutta se oli irronnut. Saman vannoi kauppias Hornborg: leima oli irronnut hänen kuljettaessaan kangasta markkinamatkoilla. Oikeus päätti vapauttaa kankaan takavarikosta mutta määräsi sen uudelleen leimattavaksi. Muutkin takavarikoidut tavarat määrättiin leimattavaksi, koska oikeus esitetyistä todistuksista huolimatta katsoi, että ne olivat ulkomaista alkuperää. Tässä kohtaa osa raatimiehistä oli eri mieltä. 

Leimoja puuttui tuolloin kauppatavaroista paljon. Samanlaista tapausta käsiteltiin 18. joulukuuta 1738. Tullikamaria edusti syyttäjänä Isak Hagert, joka vaati takavarikoitavaksi kauppias Georg Havemanin Tukholmasta tuottamaa parkkumikangasta. Hagertin mielestä Havemanin piti maksaa kolminkertaiset sakot purjehdussäännön rikkomisen eli puuttuvan leiman vuoksi. Haveman itse väitti, että kankaassa oli alun perin ollut leima, mutta kun kangasta oli leikattu Tukholmassa, leima oli jäänyt sinne. Tämän vahvisti hänen Tukholmasta kankaan myyjältä saamansa kirje. Haveman oli valmis vannomaan, että Tukholman tullikamari oli leimannut kankaan ja siitä oli maksettu tulli. Valtuutettu Hagert katsoi, ettei tätä voitu vahvistaa. 

Meritullioikeus päätti, että vaikka kangas tosiaan näytti leikatulta, ei ollut riittävää näyttöä siitä mikä oli ollut sen alkuperäinen koko ja oliko sitä koskaan tullattu. Havemanin oli maksettava sakkoa tavaran arvon perusteella yhteensä 57 taalaria. Raatimiesten kesken oli kuitenkin jonkin verran eriäviä mielipiteitä. Yksi heistä oli sitä mieltä, että sakonmaksu kuului tukholmalaiselle kauppiaalle eikä Havemanille. 

Kätkettyjä kahvipapuja Viaporissa

Tullirikokset liittyivät tiiviisti aikansa kauppaa ja tavaroita koskeviin määräyksiin. Vuonna 1794 Ruotsin valtakuntaan määrättiin kahvin tuontikielto. Tämä oli kolmas kerta, kun kahvikieltoa yritettiin Ruotsissa. Jokaisella kerralla kielto johti salakuljetuksen lisääntymiseen.  

Helsingin meritullioikeus kokoontui 6. lokakuuta 1795. Puheenjohtajana oli tullinhoitaja Thuring, muut jäsenet olivat tullikamarin kontrollööri Kreuger sekä raatimiehet Polviander ja Falk. Istunnon aiheena olivat Viaporin linnoituksessa tehdyssä kruununkaljaasi Thoran tulotarkastuksessa 2. lokakuuta löytyneet kaksi isoa kahvisäkkiä. 

Linnoituksessa oli oma tullikamari, mutta Viaporin tullirikokset käsiteltiin Helsingin meritullioikeudessa. Tarkastusta tekemässä olivat olleet Viaporin tullikamarin päällysmies Högström ja kolme tullivartijaa. Avatessaan kruununkaljaasin lastiruuman ja muonavaraston välisiä luukkuja he olivat löytäneet säkit, joissa oli yhteensä sata kiloa kahvipapuja. Syyttäjänä toimi päällysmies Högström itse.

Thoran päällikkö, kuninkaallisen laivaston vänrikki Carl Granberg kertoi olleensa siinä uskossa, että säkeissä oli laivamuonaksi tarkoitettuja herneitä. Perämies Carl Johan Dahl tunnusti, että kahvipavut olivat hänen. Ne Dahl kertoi ostaneensa saksalaisesta laivasta Karlskronan sataman edustalla. Vänrikki Granberg oli sanonut, että jos tulisi myrsky tai vastatuuli, he kiertäisivät Tallinnan kautta. Dahl kertoi olettaneensa, että olisi voinut myydä pavut Tallinnassa ja tehdä hieman voittoa. Kun Karlskronasta olikin tultu suoraan Viaporiin, Dahl ei ollut uskaltanut kertoa pavuista vänrikille, vaan toivonut voivansa myydä ne johonkin Venäjälle menevään laivaan. Tullillekaan hän ei ollut kertonut säkeistä mitään, koska oli uskonut tällaisen kaupan olevan sallittua. Hän anoi armoa ja pyysi saada viedä säkit heti maasta. 

Päällysmies Högström korosti, että kahvisäkkien ottaminen laivaan Ruotsin alueella oli kiistatta rikos. Paitsi vuonna 1770 annettua salakuljetuksen vastaista asetusta, Dahl oli rikkonut kuninkaan vuonna 1794 antamaa asetusta, joka kielsi kahvin ylellisyytenä ja turhuutena. Högström vaati sakkorangaistusta. Meritullioikeus ei uskonut Dahlin selityksiä vaan tuomitsi hänet maksamaan reilut 23 riikintaaleria sakkoa. 

Tullirikostutkinnan myöhempi kehitys

Kun tapulioikeuksia myönnettiin 1700-luvun puolivälin jälkeen lisää, Suomeen perustettiin uusia tullikamareita ja meritullioikeuksia. Kun Suomi irrotettiin Ruotsista ja sai vuonna 1812 oman tullilaitoksen, tullirikosten tutkinta jatkui Ruotsin ajan mallin mukaan. 

Vuonna 1839 merenkulkua ja tullitoimintaa koskeva lainsäädäntö uudistettiin perusteellisesti. Samalla määrättiin uusi käsittelyjärjestys tullirikoksille. Ne määrättiin tutkittavaksi ja tuomittavaksi lähimmässä raastuvanoikeudessa siinä tullipiirissä, jonka alueella rikos oli tapahtunut. Meritullioikeudet lakkasivat olemasta. Kruunun edun valvominen eli syytteiden ajaminen kuului silti yhä tullipiirien esimiehille eli tullinhoitajille. 

Tulli toimi tullirikosten syyttäjänä raastuvanoikeuksissa varsin pitkään. Vuonna 1972 tullirikokset siirrettiin yleisten syyttäjien alaisiksi. Tästä lähtien Tullille on kuulunut vain tullirikosten esitutkinta. Tehtävää hoitaa koko maassa Tullin valvontaosasto ja joukko Tullin omia rikostutkijoita. 

Kuvat 2 ja 3: Tullivirkamiehen virkamerkkejä Ruotsin vallan ajalta. Virkamerkit luovutettiin uusille virkamiehille, kun nämä olivat vannoneet virkavalan meritullioikeudessa. Tullimuseon kokoelmat.

Lähteet: Kuninkaallisen Majesteetin asetus 29.11.1689; Helsingin meritullioikeuden pöytäkirjat 1723–1811 (Helsingin kaupunginarkisto); Tukholman kauppakollegion meritullioikeuksien tuomiokirjat (Kansallisarkisto); Armollinen Asetus 28.5.1839.