Erillinen tullirikostutkinta alkoi 333 vuotta sitten – meritullin turvaajista verkkorikollisuuden paljastajiksi
Tullirikosten tutkinnan asema virallistettiin jo 333 vuotta sitten, kun 29. päivänä marraskuuta 1689 annettiin oikeudenkäyntejä koskeva kuninkaallinen asetus. Tullirikokset katsottiin asetuksessa erityiseksi rikoslajikseen, joka vaatii erityismenettelyjä. Vaikka ulkomaan tavaraliikennettä koskevat määräykset ovat vuosisatojen mittaan muuttuneet paljon, tullirikoksissa on yhä omat erityispiirteensä.
Tullirikostutkinnan voidaan katsoa alkaneen kuningas Kaarle XI:n vuonna 1689 antamasta asetuksesta, joka määräsi tulliasioiden oikeuskäsittelystä. Asetuksella perustettiin uusia tuomioistuimia: suuri meritullioikeus, pikkutullioikeus ja aksiisioikeus. Suuren meritullioikeuden tehtävät liittyivät ulkomaankauppaan. Tuolloin meritullilaitosta kutsuttiin suureksi meritulliksi. Ulkomaankauppaa saivat käydä vain tapulikaupungit ja jokaiseen niistä oli perustettava suuri meritullioikeus. Varsinaista esitutkintaa ei vielä ollut, vaan pääosa rikostutkinnasta tapahtui oikeuden istunnossa.
”Rikostutkinnan perusteet ovat muuttuneet yllättävän vähän. Tietenkin yhteiskunnan muutos ja etenkin tekninen kehitys on tuonut rikosten tutkintaan uuden ulottuvuuden ja näyttökynnyskin on erilainen kuin tuolloin, toteaa myös Tullin valvontajohtaja Hannu Sinkkonen, joka on tutkinut tullirikoksia 1980-luvulta lähtien.
Meritullioikeuksien kokoonpano ja tehtävät
Vielä tuolloin toimeenpanovaltaa ja tuomiovaltaa ei ollut erotettu toisistaan, mikä voi tämän päivän näkökulmasta tuntua oudolta. Meritullioikeuksien kokoonpanossa ja toiminnassa pyrittiin kuitenkin turvaamaan eri osapuolten edut. Kauppaa koskevia rikoksia tuomitsemassa oli kauppiaiden edustajia.
Tapulikaupungin meritullioikeuden puheenjohtajana oli tullikamarin esimies, joko tullinhoitaja tai tullitarkastaja. Muina oikeuden jäseninä oli tullivirkamiehiä ja kaupungin raatimiehiä, joista yhden oli pidettävä pöytäkirjaa. Ensisijaisesti meritullioikeuden piti käsitellä takavarikkoasioita, tullipetoksia ja muita ulkomaan tavaraliikenteen rikkomuksia. Syyttäjänä toimi jutun paljastanut tullivirkamies. Oikeuden oli kokoonnuttava ”niin usein kuin on tarpeen”. Yleensä tämä tapahtui varsin pian rikoksen paljastuttua. Istunnossa kuultiin syyttäjää, syytettyä ja mahdollisia todistajia.
Syytteiden ja todistajien kuulemisen jälkeen oikeuden jäsenet äänestivät tuomiosta. Meritullioikeuden tuomioista saattoi myös valittaa, jos sakkoa oli määrätty vähintään 50 hopeataalaria. Läheskään kaikki meritullioikeuksien pöytäkirjat eivät ole säilyneet. Osa on säilynyt vain konsepteina tai Tukholmaan lähetettyinä kopioina.
Parhaan kuvan meritullioikeuksien rikostutkinnasta saa tutustumalla itse pöytäkirjoihin. Tapauksista vanhin on vuodelta 1723 Helsingistä. Siinä käsitellään porvoolaisten luvatonta tavarantuontia. Toinen tapaus on Turusta vuodelta 1738. Siinä Tulli syytti kauppiaita tavaran alkuperän väärentämisestä. Kolmas tapaus on salakuljetustapaus Helsingistä vuodelta 1795.
”Nykyaikaan nähden näissä vanhoissa rikostapauksissa on enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Esimerkiksi aksiisit tunnetaan nykyään valmisteveroina. Niitä koskevia rikoksia tutkimme edelleen, aivan kuten ulkomaankaupan tullimaksuja”, kertoo pitkään tullirikostutkinnan parissa työskennellyt Esko Hirvonen. Hänen mukaansa tullirikoksissa on aina tavalla tai toisella kyse tavaran liikkumista koskevien säädösten rikkomisesta.
Lue lisää kolmesta 1700-luvun esimerkkitapauksesta Tullimuseon sivulta
Tullirikostutkinnan myöhempi kehitys
Kun tapulikaupunkioikeuksia myönnettiin 1700-luvun puolivälin jälkeen lisää, Suomeen perustettiin uusia tullikamareita ja meritullioikeuksia. Kun Suomi irrotettiin Ruotsista ja sai vuonna 1812 oman tullilaitoksen, tullirikosten tutkinta jatkui pitkään Ruotsin ajan mallin mukaan.
Vuonna 1839 merenkulkua ja tullitoimintaa koskeva lainsäädäntö uudistettiin perusteellisesti. Samalla määrättiin uusi käsittelyjärjestys tullirikoksille. Ne määrättiin tutkittavaksi ja tuomittavaksi lähimmässä raastuvanoikeudessa siinä tullipiirissä, jonka alueella rikos oli tapahtunut. Meritullioikeudet lakkasivat olemasta. Kruunun edun valvominen eli syytteiden ajaminen kuului silti yhä tullipiirien esimiehille eli tullinhoitajille.
Tulli toimi tullirikosten syyttäjänä raastuvanoikeuksissa varsin pitkään. Vuonna 1972 tullirikokset siirrettiin yleisten syyttäjien alaisiksi. Tästä lähtien Tullille on kuulunut vain tullirikosten esitutkinta.
Viime vuosikymmeninä toimintaympäristön muutokset ovat olleet nopeita. Nykyään Tullissa tutkitaan tietoverkoissa tapahtuvia laajoja rikoskokonaisuuksia. Tämä asettaa Tullin rikostutkijoille aivan uusia osaamisvaatimuksia. Nykyisin Tullissa työskentelee noin 260 rikostutkijaa.
Lähteet: Kuninkaallisen Majesteetin asetus 29.11.1689; Helsingin meritullioikeuden pöytäkirjat 1723–1811 (Helsingin kaupunginarkisto); Tukholman kauppakollegion meritullioikeuksien tuomiokirjat (Kansallisarkisto); Armollinen Asetus 28.5.1839.
