21.8.1925
100 vuotta sitten: Itämeren maiden sopimus alkoholivalvonnasta
Suomi ratifioi 19. elokuuta 1925 alkoholitavarain salakuljetuksen ehkäisemistä koskevan kansainvälisen sopimuksen. Se oli allekirjoitettu Helsingissä kaksi päivää aiemmin. Suomi oli sopimuksen aloitteentekijä. Muut allekirjoittajamaat olivat Saksa, Tanska, Viro, Latvia, Liettua, Norja, Puola, Danzigin vapaakaupunki, Ruotsi ja Neuvostoliitto. Sopimuksella oli muitakin tavoitteita kuin salakuljetuksen estäminen. Se oli silti leimallisesti tullivalvontasopimus.
Ankaraa alkoholipolitiikkaa
1900-luvun alussa alkoholi nähtiin todella merkittäväksi uhaksi yhteiskunnalle, niin Suomessa kuin useissa muissakin maissa. Suomen kieltolaki säädettiin alun perin vuonna 1907, mutta tuli voimaan vasta kesäkuun 1919 alussa. Käytännössä se tarkoitti, että kaikki yli kaksiprosenttinen alkoholi oli kiellettyä. Vaikka kielto oli hyvin suosittu, sen tuloksena alkoholin salakuljetus alkoi nopeasti kasvaa.
Kieltolaki ja alkoholirajoitukset olivat tyypillisesti pohjoismainen ilmiö, vaikka alkoholikielto oli voimassa myös Neuvosto-Venäjällä ja USA:ssa, jonne säädettiin liittovaltiotason kieltolaki vuonna 1920. Suomen kieltolaki oli Pohjoismaista tiukin, eikä juuri sallinut poikkeuksia. Suomen poliittinen elämä oli 1920-luvulla rauhatonta. Hallitukset olivat lyhytikäisiä ja niiden politiikka tempoilevaa. Kieltolaki oli kuitenkin yksi harvoista asioista, joista vallitsi laaja poliittinen yksimielisyys.
Kauppapoliittista kitkaa
1920-luvun alussa Suomi tarvitsi ulkomaankauppaa, kun maailmantalous alkoi elpyä maailmansodasta. Itsenäisen Suomen oli mahdollista tehdä omia kauppasopimuksia.
Etelämpänä Euroopassa Suomen puulle, paperille ja sellulle oli kysyntää. Vastineeksi Ranska, Italia, Espanja ja Portugali halusivat viedä Suomeen viiniä ja muita alkoholijuomia. Tämä haittasi kauppaneuvotteluja, eikä viinintuottajamaissa ollut ymmärrystä kieltolaeille, jotka estivät tärkeän vientituotteen markkinoillepääsyn.
Suomi ja Ranska saivat vuonna 1921 aikaan kauppasopimuksen. Siinä Suomi joutui tekemään huomattavia tullimyönnytyksiä useille tuotteille kieltolain vuoksi. Lisäksi ranskalaiset saivat monopolin Suomeen tuotavaan lääkintä- ja teollisuusalkoholiin. Suomen kannalta sopimus oli epäedullinen. Lisäksi Ranska viivytteli sen ratifiointia. Muut viinintuottajamaat olivat vieläkin tiukempia. Ne kieltäytyivät neuvottelemasta kieltolakimaiden kanssa, ellei kieltolakia ensin purettu. Espanja jopa onnistui kiristämään Islannilta ja Norjalta Espanja myönnytyksiä niiden kieltolakeihin. Tämä ei luvannut hyvää kieltolain kannattajille Suomessa.
Painetta kansainväliseen yhteistyöhön
Jo vuonna 1920 Tullihallitus teki valtioneuvostolle aloitteen, että salakuljetuksen torjunnassa tarvittaisiin kansainvälistä yhteistyötä. Vuonna 1922 Viron kanssa muodostettiin yhteinen neuvottelukunta, jossa pohdittiin toimia laajenevaa viinasalakuljetusta vastaan. Neuvottelut etenivät kuitenkin tahmeasti.
Salakuljetuksen kasvaessa eri kansalaisjärjestöt alkoivat vaatia Suomen valtiovallalta toimia. Vaikutusvaltaiseen Kieltolakiliittoon kuului puoli miljoonaa suomalaista. Vuoden 1922 lopulla liiton johtokunta lähetti maan hallitukselle anomuksen kansainvälisen tullivalvontasopimuksen aikaansaamiseksi. Liiton tavoitteena oli rajoittaa alkoholin kuljettamista ja estää vientialkoholia päätymästä salakuljetukseen.
Vaikka pääosa spriistä tuli Suomeen Virosta, vuoden 1922 aikana yhä suurempi osa siitä oli peräisin Saksasta. Kieltolakiliiton mukaan Saksa piti saada ehdottomasti mukaan sopimukseen. Ruotsissa ja Norjassa aloitetta kannatettiin, koska niihin salakuljetettiin alkoholia juuri Saksasta eikä Virosta.
Järjestöissä uskottiin, että kieltolain aate vahvistuisi, jos muita maita saataisiin mukaan. Kieltolakiliitto toi esiin myös kauppapoliittisia hyötyjä. Alkoholikauppaa rajoittavalla sopimuksella voitaisiin luoda yhteinen rintama ja saada reilumpia kauppasopimuksia Etelä-Euroopan maiden kanssa. Tätä puolta painotettiin aikakauden sanomalehdissä paljon.
Neuvottelut alkavat
Valtioneuvosto lähti vuonna 1923 ajamaan asiaa Kieltolakiliiton toivomalla tavalla. Norjan hallitus kutsui Suomen, Saksan, Tanskan ja Norjan edustajat neuvottelemaan alkoholin salakuljetuksen torjunnasta. Suomea Norjan pääkaupungissa Kristianiassa eli Oslossa edustivat kesäkuussa 1923 kansanedustaja ja professori Väinö Voionmaa, tunnettu kieltolain kannattaja sekä Tullin pääjohtaja Wille Poppius. Kristianian konferenssissa päästiin sopuun tulevan yhteistyösopimuksen suuntaviivoista.
Heinäkuussa 1923 myös Viron hallitus kutsui Suomen neuvottelemaan salakuljetuksesta. Tulokset olivat laihoja ja suomalaisosallistujat turhautuivat. Raportissaan maan hallitukselle valtuuskunta arveli, että virolaiset saattaisivat taipua, jos vastassa olisi laajempi valtioiden rintama. Neuvottelut koko Itämerta koskevasta laajapohjaisesta sopimuksesta alkoivat marraskuussa 1924.
Kristianian kokouksen osanottajat kesällä 1923. Väinö Voionmaa ja Wille Poppius kolmantena ja neljäntenä vasemmalta.
Alkoholikauppaa koskevia kansainvälisiä sopimuksia eri maiden kesken oli tuolloin vireillä paljon. Itämeren sopimuksen mallina käytettiin Englannin ja Pohjanmeren rantavaltioiden kesken 1800-luvun lopulla tekemiä sopimuksia, joilla oli saatu estettyä viinan salakuljetusta kalastusaluksilla.
Saksalaiset olivat valmiita alkoholikauppaa valvovaan sopimukseen, mutta asettivat ehtoja. Miedot viinit ja oluet piti rajata rajoitusten ulkopuolelle. Suomalaiset eivät tästä lannistuneet, sillä maahan salakuljetettiin pääasiassa yli 90-prosenttista tavaraa. Vaikka Saksassa oli suuri alkoholiteollisuus, maalla oli muita motiiveja. Saksa oli maailmansodan jälkeen kansainvälisesti eristyksissä ja tarvitsi kansainvälisiä sopimuksia.
Alkoholisopimusta valmistelevaan asiantuntijakonferenssiin tulivat myös muut Itämeren valtiot eli Viro, Latvia, Liettua, Neuvostoliitto, Puola ja Danzigin vapaavaltio. Saksan ja Viron ohella spriitä salakuljetettiin Suomeen erityisesti Danzigista. Elokuussa 1925 kymmenen valtion asiantuntijakonferenssi oli koolla Helsingissä ja edustajat allekirjoittivat lopullisen sopimuksen.
Itämeren sopimuksen sisältö
Sopimustekstissä päätavoitteeksi todettiin alkoholitavaroiden salakuljetuksen ehkäiseminen. Allekirjoittajat olivat yhtä mieltä siitä, että lisääntyvä viinan salakuljetus oli ”vaaraksi yleiselle moraalille” ja tehokkain tapa torjua sitä oli rajoittaa alkoholin ulkomaankauppaa. Olennaisesti sopimus oli tullivalvontasopimus.
Saksan edustajat saapuvat Kristianian konferenssiin kesäkuussa 1923.
Saksa sai tahtonsa läpi siinä, mitä alkoholijuomia sopimus koski ja mitä ei. Sen piiriin kuuluivat vain juotavaksi tarkoitetut yli 18 tilavuusprosentin vahvuiset juomat tai niiden valmistukseen käytettävät nesteet. Olut ja kaikki alle 12 prosentin vahvuiset juomat jäivät sopimuksen ulkopuolelle.
Rajoitusten piiriin ei kuulunut myöskään muonitusalkoholi, eli laivojen miehistölle ja matkustajille merimatkojen aikana tarkoitetut tullittomat ja verottomat juomat. Muonitusalkoholin määrä ei kuitenkaan saanut ylittää sitä, ”mikä matkalle tarvitaan” ja se piti aina ilmoittaa kunkin valtion tulliviranomaisille.
Itämerellä ei enää saanut kuljettaa alkoholia 100 nettorekisteritonnin tai sitä pienemmillä aluksilla. Lisäksi alkoholin lastaaminen alle 500 nettorekisteritonnin aluksiin vaati erillisen luvan. Nettorekisteritonni tarkoittaa aluksen lastauskapasiteettia.
Alkoholia kuljettavan aluksen kapteenin tai lastauttajan piti antaa kirjallinen vakuutus ja toimittaa jälkikäteen todistus siitä, että se oli toimitettu perille määräsatamaan.
Jäsenvaltiot ulottivat aluevesirajansa 12 meripeninkulmaan. Tällä alueella tullilaitokset saivat oikeuden ajaa takaa ja takavarikoida toisen sopimusvaltion aluksia, jos ne syyllistyivät salakuljetukseen. Muutos oli merkittävä, sillä Suomessa oli aiemmin katsottu aluevedeksi vain 4 meripeninkulmaa.
Lisäksi sopimusvaltioiden tullilaitosten piti antaa toisilleen tietoja salakuljetuksesta ja siihen syyllistyvistä henkilöistä sekä auttaa salakuljetuksen torjunnassa. Sopimus oli merkittävä edistysaskel tullilaitosten kansainvälisessä yhteistyössä.
Vesittyykö sopimus saman tien?
Uusi sopimus herätti kieltolain kannattajissa toiveikkuutta. Genevessä oli juuri järjestetty tuolloin kansainvälinen raittiuskokous ja Yhdysvallat teki syksyllä 1925 alkoholia koskevia valvontasopimuksia useiden maiden kanssa.
Kun allekirjoittajavaltio toimitti ratifiointiasiakirjat Suomeen, sopimus astui voimaan 30 päivän kuluessa. Ratifioinnit eivät kuitenkaan edenneet odotetulla tavalla. Ensimmäisenä sen ratifioivat Pohjoismaat. Saksa, Viro, Puola ja Danzig ratifioivat sen vasta vuonna 1927. Vasta tämän vuoden lopulla oli toivoa, että sopimuksella olisi jonkinlaista vaikutusta.
Jo ennen kuin allekirjoittajamaat olivat ratifioineet sopimusta, siitä paljastui perustavanlaatuinen ”valmistusvirhe”. Sopimuksen määräykset eivät nimittäin koskeneet muita maita. Oikeutta puuttua alkoholilasteihin ei ollut, jos viinaa salakuljettava alus oli jonkin muun kuin sopimusvaltion lipun alla. Salakuljetusalukset vaihtoivat nopeasti rekisteröintimaata. Aiemmin Viroon tai Saksaan rekisteröidyt laivat purjehtivat nyt Itävallan, Unkarin, Tshekkoslovakian, Turkin, Kreikan tai jonkin Etelä-Amerikan maan lipun alla. Pahimmillaan laiva nosti ei-sopimusmaan lipun vasta sitten kun tullivalvonta-alus oli saanut sen kiinni.
Kuunari Elba oli rekisteröity Colonin kaupunkiin Panamassa. Alus kuljetti spriitä Itämerellä.
Itämeren sopimuksen merkitys
Mikä oli sopimuksen todellinen hyöty? Ensimmäisen kerran historiassaan Tulli alkoi saada säännöllistä tietoa ulkomaiden viranomaisilta Suomeen lähtevistä aluksista ja salakuljetuksesta. Vaikka salakuljetuslaivat siirtyivät uusien lippujen alle, itse tavara lastattiin aluksiin yhä Itämeren satamissa. Kun useimmat Itämeren valtiot olivat alkaneet noudattaa sopimusta, alettiin saada kokonaiskuvaa ja tietoa siitä, milloin isompia eriä spriitä oli odotettavissa Suomen vesille.
Sopimuksesta oli apua myös merirajojen valvontaa tehostettaessa. Kun Tulli sai uutta kalustoa, spriin takavarikkomäärät kasvoivat. Tämä kuvaa paitsi salakuljetusilmiön laajuutta, myös viranomaistoiminnan tehostumista.
Sattumaa tai ei, mutta Suomen ja Espanjan kauppasopimuksen teksti saatiin valmiiksi heinäkuussa 1925. Se ratifioitiin myöhemmin samana syksynä, eikä kieltolaki enää asettanut estettä.
Sopimuksesta oli hyötyä vielä kieltolain päätyttyäkin, sillä salakuljetus jatkui. Sittemmin olot Itämerellä muuttuivat dramaattisesti. Vielä paljon myöhemmin 1990-luvulla sopimuksesta oli yhä määrättyä hyötyä, kun Suomi neuvotteli tulliyhteistyöstä Baltian maiden kanssa.
Lähteitä: Valtioneuvoston pöytäkirjat 1920–26. KA; Suomen sosialidemokraatti 28.12.1922; Uusi Suomi 4.2.1923; Uusi Suomi 29.8.1925; Vaasa 16.12.1925; Helsingin Sanomat 29.9.1926; Helsingin Sanomat 1.9.1927; Poppius, Wille, Matkan varrelta: pääjohtaja Wille Poppiuksen muistelmia.Helsinki 1937; Itämeren sopimus https://finlex.fi/fi/valtiosopimukset/sopimussarja/1925/26
Vuonna 2025 Tullin historiaviestinnässä muistellaan Tullin roolia turvallisuusviranomaisena eri aikoina. Tulli on vastannut yhteiskunnan turvallisuudesta vuosisatojen ajan keskeisenä osana tehtäviään.