Pääjohtaja Sami Rakshit: Verkkokauppa haastaa perinteisen ulkomaankaupan pelisäännöt

Viidentoista viime vuoden aikana, globalisaation ja teknologian kehityksen mahdollistamana, ulkomaankaupan muodot ovat uudistuneet. Aiemmin ulkomaankauppa oli maahantuonti- ja tukkuyritysten hallitsemaa yritysten välistä (B2B) toimintaa, jossa määrämaan viranomaiset pystyivät hallinnoimaan maahantuontia rajallisen toimijakentän ansiosta. Nykyisellään suoraa kuluttajakauppaa (B2C) ei enää käydä ainoastaan hypermarketeista ja kivijalkamyymälöistä, vaan kuluttajat voivat hyödyntää myyntialustoja maailmanlaajuisesti ja siten saada toiselta puolen maapalloa ostetun tavaransa kotiovelle tai kodin lähelle pakettiautomaattiin. Kuluttajille kansainvälinen verkkokauppa tarjoaa paitsi helpon, mutta myös usein hyvin edullisen tavan nauttia globaalista tarjonnasta.

Viime aikoina on käyty vilkasta keskustelua kansainvälisen verkkokaupan hyödyistä ja haasteista. Molempia eittämättä on. Sunnuntaina 1.2.2025 julkaistun Helsingin Sanomien artikkelin mukaan muun muassa Elinkeinoelämän keskusliitto vaatii tehovalvontaa kiinalaistuotteille niistä aiheutuvien haittojen minimoimiseksi.

Kansainvälinen verkkokauppa voi olla viheliäinen ilmiö. Kuten yleensä muutkin ilmiöt, Suomeen ne rantautuvat hieman manner-Eurooppaa myöhemmin – niin kävi verkkokaupankin kohdalla. Muissa EU-maissa verkkokaupan räjähdysmäinen kasvu on tapahtunut jo jonkin aikaa sitten. Siksi Suomella on ollut mahdollisuus varautua siihen, mitä on tulossa.

EU-alueelle tuotiin vuonna 2024 yli 4 600 000 000 verkkokauppalähetystä, joista ylivoimaisesti suurin osa tulee Kiinasta. Lähetysten määrä on kolminkertaistunut kahdessa vuodessa. Suomeen saapui viime vuonna yli 28 000 000 verkkokauppalähetystä, joista 97,7 prosenttia Kiinasta. Kasvu Suomessa on viimeisen kahden vuoden aikana ollut 35-kertainen. Suomen valtavista luvuista huolimatta on huomioitava, että Suomeen saapuu vuodessa saman verran lähetyksiä kuin koko EU-alueelle alle vuorokaudessa, ja suurimpaan saapumisvaltioon Alankomaihin noin kolmessa päivässä.

Miksi suuri verkkokaupan lähetysten määrä on fiskaalinen ongelma? Kaikista tulli-ilmoituksista kaupallisen tuonnin osuus on nykyisin ainoastaan noin kolme prosenttia (vuonna 2021 yli 50 prosenttia). Viranomaisten tietojärjestelmät on pääasiallisesti mitoitettu käsittelemään kaupalliset ilmoitukset ja kohtuullinen määrä yksityishenkilöiden tuomien tavaroiden ilmoituksia, joten Tullin on viime vuosina ollut pakko lisätä järjestelmiensä kallista kapasiteettiä selviytyäkseen ilmoitusvyörystä.

Samalla tulee tarkastella myös verkkokauppalähetyksistä saatavan maahantuontiverotuksen suuruutta, sillä jollakin tavalla EU-valtioiden pitäisi pystyä rahoittamaan lisääntyvät viranomaistoimet. Yhden yksittäisen verkkokauppalähetyksen keskihinta oli viime vuonna noin kuusi euroa, ja kaikista verkkokauppalähetyksistä kertynyt arvonlisävero oli noin 45 miljoonaa euroa, joka on vähän yli prosentin koko maahantuonnin arvonlisäverokertymästä. Suurin osa verkkokauppalähetyksiin liittyvistä virheellisyyksistä liittyy nimenomaan tuotteiden tullausarvoon (arvo, jonka perusteella arvonlisävero lasketaan). Tuotteiden alhaisen arvon vuoksi yksittäisen lähetyksen kohdalla vältetty vero on hyvin pieni, mutta kun tuo pienikin summa kerrotaan edellä mainitulla 4,6 miljardilla lähetyksellä, tulee vältettyjen verojen kokonaissummasta EU-mittakaavassa hyvin merkittävä.

Suurimmat haasteet kansainväliseen verkkokauppaan liittyvät kuitenkin verkkokaupan tuoteturvallisuuteen ja siten kuluttaja- ja ympäristöturvallisuuteen – tai lähinnä niiden puutteisiin – sekä niistä aiheutuviin haitallisiin seurannaisvaikutuksiin EU:n ja Suomen elinkeinoelämälle. Viranomaishavaintojen perusteella suuri osa alustoilta EU-alueelle myytävistä tuotteista ei täytä EU:n tuoteturvallisuusvaatimuksia. Lisäksi lähetysten joukossa on myös kokonaan kiellettyjä aineita (esimerkiksi lääkkeitä tai huumaavia aineita) tai vaarallisia esineitä (esimerkiksi heittotähtiä, nyrkkirautoja ja teräaseita).

Näihin haitallisiin vaikutuksiin viitaten on helppo kyseenalaistaa myös nykymuotoisen kiinalaisen verkkokaupan vastuullisuus. Kilpailullistetut kauppapaikat houkuttelevat ostamaan tai jopa saamaan ilmaiseksi tuotteita, joita asiakas ei edes ajatellut tarvitsevansa. Näiden tuotteiden elinkaari onkin hyvin lyhyt ja moni niistä päätyy jopa avaamattomissa paketeissa jätehuollon piiriin. Turha kuluttaminen jatkaa kasvuaan. EU-alueella on myös yhtenäistetty tuottajavastuuta (valmistajan tai myyjän vastuu järjestää tuotteiden kiertotalous omalla kustannuksellaan) eräissä tuotekategorioissa. Vain aniharva kiinalaisilla alustoilla tuotteitaan myyvistä yrityksistä on rekisteröitynyt EU-alueella tuottajavastuuyhteisöihin, jolloin myös näiden tuotteiden kiertotalouden kustannukset vyöryvät EU-yritysten vastuulle.

Suomeen saapuvat verkkokaupan tuotteet ovat siis keskimäärin hyvin halpoja. Tuotteiden tuotantokustannukset ovat Kiinassa monesti hyvin matalat alhaisista työvoimakustannuksista johtuen. Tuotteet eivät täytä tuoteturvallisuusstandardeja, mikä säästää kehitys- ja tuotantokustannuksista merkittävästi. Lisäksi myyjä ei yleensä kuulu edellä mainittuun EU-tuottajavastuuyhteisöön ja siten vastaa tuotteiden elinkaaren jälkeisestä käsittelystä osaltaan. Kaikki nämä tekijät yhdessä johtavat siihen, että kiinalaisen verkkokaupan vallatessa EU-kuluttajien markkinat, rapautuu myös EU-alueen ja suomalaisten yritysten kilpailukyky. Täällä toimivien yritysten toimintakustannukset ovat aivan eri luokkaa verrattuna kiinalaisilla alustoilla toimiviin yrityksiin.

Yksittäisen viranomaisen näkökulmasta verkkokaupan halpatuonnin haasteisiin on kustannustehotonta puuttua. Erään EU-valtion tulliviranomaisen verkkokauppaan kohdistuneen valvontaoperaation ns. pay back eli kustannushyöty oli ainoastaan 3,5 prosenttia. Käytetyistä viranomaisresursseista saatiin takaisin maksuina ja veroina siis vain 3,5 prosenttia. Tutkittaessa verkkokaupasta ostettujen halpatuotteiden sisältämiä ainesosia (muun muassa raskasmetalleja tai PAH-yhdisteitä), tuote yleensä myös tuhoutuu laboratorioanalyysin yhteydessä. Kuluttajalle ei jää palautettavaa, vaikka tuote loppujen lopuksi täyttäisi tuoteturvallisuusvaatimukset.

Ei tilanne ole kuitenkaan näin toivoton, vaikka yksittäisen viranomaisen tai yksittäisen EU-valtion keinot ovat hyvin rajalliset. Viranomaisen tai valtion tehostettu valvonta ohjaa kuljetusreitit johonkin toiseen EU-maahan, josta tavarat kuljetetaan sisämarkkinoilla tavaroiden vapaan liikkuvuuden mahdollistamana lopulta alkuperäiseen määrävaltioon. Ilmiöön puuttuminen keinot löytyvätkin EU-alueen yhteistyöstä ja siten erityisesti EU-komission ja EU-lainsäätäjien toimista. EU-komissio teki vuonna 2023 esityksen niin kutsutusta EU:n tullireformista, jossa on uutta, yksityiskohtaista sääntelyä kolmansista maista EU-alueelle suuntautuvan verkkokaupan haasteiden torjumiseksi.

Tullireformin kautta tavoitellaan enintään 150 euron arvoisten lähetysten tullittomuuden poistamista, mikä osaltaan tasa-arvoistaa kolmansista maista tulevaa verkkokauppaa ja EU-alueen kaupankäyntiä. Muutoksen myötä ulkomaiset myyntialustat joutuisivat jatkossa vastaamaan myymänsä tai välittämänsä tuotteiden turvallisuudesta paitsi EU-kansalaisille, myös ympäristölle ja luonnolle. Myös tämä muutos poistaisi vääristymää asettamalla samat velvoitteet myyntialustoille kuin EU-yrityksillä on Euroopan unionin alueella. Nämäkään muutokset eivät tosin helpota tulliviranomaisten valvontatyöhön liittyvää edellä kuvattua tuskaa.

EU-keskusteluissa on viime kuukausina puhuttu siitä, että koko verkkokaupan toimintalogiikan ja logistiikan tulisi muuttua, jotta viranomaiskontrolli ja tasapuoliset kilpailuolosuhteet pystyttäisiin todellisuudessa turvaamaan. Keskeisimpänä muutostarpeena näissä keskusteluissa on se, että tavaralähetysten osalta niin sanotusti kiellettäisiin verkkoalustoilta tuotteiden suora toimittaminen kuluttajille kolmansista maista. Tällöin tavarat tuotaisiin ensin rahtina EU-alueelle, ja ne toimitettaisiin sittemmin EU-alueella olevista varastoista kuluttajille (B2B2C). Näin viranomaiset pystyisivät todellisuudessa varmistamaan tuotteiden tuoteturvallisuuden ja asianmukaisen verotuksen. Valvontatoimet kohdistuisivat tällöin kaupallisiin tuontieriin, joissa olisi tuhansia, vähintään satoja samanlaisia esineitä lähetyksissä, jolloin valvontatoimien kustannus per tuontituote saataisiin julkishallinnon kestokyvyn mukaiselle tasolle. Tämä osaltaan loisi edellytykset myös EU-yritysten tasapuolisille kilpailuolosuhteille verrattuna ulkomaisiin verkkoalustoihin.

Elinkeinoelämän keskusliitto ehdotti Helsingin Sanomien artikkelissa 1.2.2025  Tullin tehovalvontaoperaatiota nykymuotoisen kiinalaisen verkkokaupan suitsemiseksi. Edellä on kuvattu tällaiseen tehostettuun toimintaan liittyviä todellisia haasteita: toimet eivät koskaan maksaisi itseään takaisin (toisin kuin tavoitteena oli alkoholin etämyyntiin kohdistuneessa tehovalvonnassa), pelkästään laboratoriokustannukset olisivat tuotetta kohti jopa satakertaisia suhteessa tuotteen arvoon, kuluttajan ostamat tuotteet pääasiallisesti tuhoutuisivat niiden koostumusta selvitettäessä eikä myyjä olisi enää tällöin taloudellisessa vastuussa tuotteesta asiakkaalle ja niin edelleen.

Viheliäisiin ongelmiin ei ole helppoja ratkaisuja. Tsunamin tavoin Eurooppaan saapunut kiinalainen verkkokauppa on mahdollista saada samalle kilpailulliselle viivalle EU:n elinkeinoelämän toimijoiden kanssa, mutta se edellyttää uudenlaisia päätöksiä ja uudenlaista lainsäädäntöä. Ratkaisevassa asemassa ovat EU-lainsäätäjät ja –päättäjät – vaikutusten tulee olla koko EU-aluetta koskevia, ettei samalla tule luoduksi helppoja mahdollisuuksia kiertää uutta sääntelyä. Suomen on yksin vaikea toimia asiassa vaikuttavalla tavalla eikä suomalainen tehovalvontaoperaatio ole vaikuttava interventio verkkokaupan aiheuttamiin haasteisiin.

EU:n yhteisiin haasteisiin tulee vastata yhteisin EU-toimin, yhdessä.

Sami Rakshit

Tullin pääjohtaja