SATA VUOTTA SITTEN: Tullin ensimmäiset moottoriveneet olivat sotasaalista

29.5.2020 8.00
Tiedote

Sata vuotta sitten Suomessa keskusteltiin paljon tasavallan rajoista sekä niiden valvonnasta.  Varsinkin merirajojen valvonnassa nähtiin vakavia puutteita. Käytännössä Suomeen pääsi mereltä helposti kuka tahansa. Keväällä 1920 ehdotettiin, että merialueiden valvontaa tehostettaisiin ottamalla käyttöön Venäjän laivaston moottoriveneitä, jotka olivat jääneet Suomeen, kun Venäjän asevoimat olivat vuonna 1918 poistuneet.  

Suomen merirajoja valvoivat merivoimat ja Tulli. Suomen merivoimat oli muodostettu lähinnä venäläisiltä Suomeen jääneistä aluksista. Tullin aluskanta taas koostui höyry- ja purjealuksista, jotka oli hankittu 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Osaan pienempiä vartiopursia oli myöhemmin asennettu apumoottori, mutta ne eivät olleet kovin nopeita. Tällaisella kalustolla oli vaikea pysyä moottoriveneillä liikkuvien salakuljettajien perässä.

Maailmansodan aikana suomalaiset veneveistämöt olivat valmistaneet Venäjän laivastolle paljon erilaisia aluksia. Osa ei ollut vielä ehtinyt käyttöön, kun Venäjän asevoimat olivat vuonna 1918 vetäytyneet Suomesta. Toistaiseksi maiden väliset suhteet olivat kokonaan järjestämättä ja maat olivat sotatilassa keskenään. Venäläistä sotilasomaisuutta hallinnoimaan perustettiin kesällä 1918 Sotasaalis-Keskusosasto.

Suojeluskunnat hakevat roolia rajavalvonnassa
Aloitteen merivalvonta-asiassa teki suojeluskuntien yliesikunta. Helmikuussa 1920 laatimassaan salaisessa suunnitelmassa se esitti, että 14 Venäjältä sotasaaliiksi jäänyttä nopeaa moottorivenettä eli ”moottorikaateria” otettaisiin käyttöön rannikoiden valvonnassa. Veneet voitaisiin antaa rannikon suojeluskunnille tai Tullille.  

Suojeluskuntien johto ehdotti, että moottorikaatereilla olisi voitu valvoa kaikkein kriittisimpiä merialueita: Hangon ja Terijoen välistä Suomenlahden rannikkoa sekä merialuetta Kokkolan ja Kristiinankaupungin välillä. Tehtävänä oli estää ”vallankumouksellisten ja maallemme vihamielisten ainesten yhteyttä Suomen kanssa” ja torjua samalla alkoholijuomien ja muiden tuontikiellon alaisten tavaroiden salakuljetusta. Kumpikin tehtävä nähtiin jokseenkin yhtä tärkeäksi.

Venäjän laivaston ”moottorikaaterit”
Suojeluskuntien ehdotus koski yhtä venetyyppiä, isoa moottorivenettä, jota kevään 1920 salaisissa asiakirjoissa kutsuttiin nimellä ”CK”. Tämä oli venetyypin nimilyhenne kyrillisillä kirjaimilla - suomeksi olisi oikeastaan pitänyt puhua ”SK-veneestä”, sillä lyhenne tuli venäjänkielisistä sanoista storozhevoi kater eli vartiomoottorivene. Venetyyppiä olivat valmistaneet Turun ja Porvoon veneveistämöt. Suomen lisäksi näitä veneitä oli valmistettu myös Pietarissa. Suomen viranomaiset puhuivat ”moottorikaatereista”.

Kookkaat SK-veneet oli tarkoitettu lähinnä sukellusveneiden torjuntaan. Veneet olivat 15,2 metriä pitkiä, mutta SK-venetyyppiä oli valmistettu myös 18-metrisenä. Veneissä oli amerikkalaisvalmisteiset 150-hevosvoimaiset van Blerck -bensiinimoottorit, joilla päästiin 15 solmun tuntinopeuteen. Tullin käytössä tuolloin olleista valvonta-aluksista harva ylsi yli 10 solmuun. Nopeimpia olivat isot tullihöyrylaivat, mutta takaa-ajoon niitä ei voinut käyttää.  

Tulli tahtoo veneet
Huhtikuussa 1920 Tullihallitukselta pyydettiin suunnitelmasta lausuntoa. Tullilla ei ollut mitään näiden merikelpoisten veneiden käyttöönottoa vastaan. Tulli ei kuitenkaan ollut ainoa vaihtoehto veneiden käyttäjäksi. Tulli totesi, että jos SK-veneitä ottaisivat käyttöön suojeluskuntalaiset, kustannukset olisivat jonkin verran alemmat, koska nämä eivät saaneet palkkaa. Sotilaallisesti järjestetty valvonta olisi kattava, mutta tullivalvonnan kannalta vähemmän tehokas, koska suojeluskuntalaisilla ei ollut tullilainsäädännön tuntemusta.

Suurin kustannuserä olivat silti itse veneet. Tullin arvion mukaan veneiden käyttöönotosta tulisi huomattavasti enemmän kuluja kuin suojeluskuntajärjestö oli esittänyt. Jos veneet menisivät suojeluskuntien käyttöön, niihin olisi asennettu Maxim-pikatykit ja konekiväärit. Jos ne taas olisi ottanut käyttöön Tulli, veneisiin ei olisi tullut näin vahvaa aseistusta. Veneen miehistöksi suojeluskuntalaisia olisi tarvittu viisi. Tulli puolestaan arvioi, että se selviäisi kolmihenkisellä miehistöllä venettä kohden. Kummassakin tapauksessa vähintään kahdelta miehistön jäseneltä olisi vaadittu teknistä osaamista. Yhtenä vaihtoehtona Tulli ehdotti yhteistoiminnan lisäämistä suojeluskuntien kanssa.

Tulli halusi tuoda esiin myös sen, että vaikka sotasaalisveneitä ei nyt saataisikaan valvontakäyttöön, niitä ei missään nimessä saanut myydä yksityishenkilöille, sillä ne ”kaiken todennäköisyyden mukaan joutuisivat suureksi osaksi tullikavaltajain ja salakuljettajien haltuun”. Samassa yhteydessä Tulli ehdotti myös kaikkien yksityisten omistamien moottoriveneiden rekisteröimistä ja ajolupajärjestelmää. Tullihallitus toivoi, että Tulli ja muut viranomaiset voisivat hankkia veneitä sotasaalisvarastoista edullisesti myöhemmin, kun saisivat määrärahoja.

Viisi 15 metrin venettä
Suojeluskuntien suunnitelmaa merirajan valvonnasta ei toteutettu. Huhtikuussa 1920 Tulli sai silti hankittua Sotasaalis-Keskusosastolta viisi SK-venettä. Veneet vaativat kuitenkin remontointia, ennen kuin ne voitiin ottaa käyttöön.

SK-veneiden amerikkalaisten van Blerck-moottorien bensiininkulutus oli kovaa. Tunnin ajo vei bensiiniä reilusti yli sata litraa. Tullin mukaan käyttömenot olisivat nousseet ”tavattoman suuriin summiin”, joten se halusi muuttaa koneet petrolikäyttöisiksi, jolloin kulutus olisi pienempi. Turun Veneveistämöllä tehty muutostyö vei aikaa, sillä moottoreita ei millään tahdottu saada toimimaan kunnolla petrolilla. Samalla teho pieneni 100 hevosvoimaan ja huippunopeus hidastui 12 solmuun.

Kesäkuussa 1920 Viipurin tullikamari sai jo myydä vanhan vartiopurtensa ja tiedusteli, pääsisivätkö sen venemiehet Turkuun perehtymään uuteen veneeseensä. Matkaan Turkuun oli kuitenkin toistaiseksi lykättävä. Veneitä ei saatu vielä kesällä. Asiasta ei ole säilynyt asiakirjoja. Todennäköistä kuitenkin on, että ostetut veneet saatiin Turun veneveistämöltä jossain vaiheessa talvea 1920–21 tai vasta seuraavana keväänä.

Tullin saamien veneiden alkuperäiset venäläiset tunnukset olivat SK 51, 52, 53 ja 57. Tulli antoi niille tunnukset NV 31, 32, 33 ja 34. NV oli lyhenne sanoista Nopea Vene, mutta välillä käytettiin myös lyhennettä NA eli Nopea Alus. Viidennen veneen numeroa ei ole tiedossa. Sattumaa vai ei, mutta uutenavuonna 1921 Lavansaaressa räjähti Tullin Sotasaalis-Keskusosastolta hankkima moottorivene nimeltä ”Gustafsvärd”. Toistaiseksi ei tiedetä, oliko tämä puuttuva viides vene.

Yhden Tullin SK-veneistä tiedetään varmasti tuhoutuneen vuonna 1928 tulipalossa Maarianhaminassa. Veneistä kolme pysyi käytössä noin kymmenen vuotta. Vuonna 1930 NV 31, NV 32 ja NV 33 toimivat Koiviston, Maarianhaminan ja Hangon tullikamarien alaisuudessa.

Rauhanneuvottelut varjostavat venehankintoja
Viivytyksiin veneiden saamisessa saattoi olla muitakin syitä kuin muutostyöt. Vuonna 1920 venäläinen sotasaalis oli niin sanotusti kuumaa tavaraa. Keväällä 1920 Suomessa nousi julkinen kohu, kun paljastui, että Suomen sotilasviranomaiset olivat syyllistyneet omavaltaisuuksiin sotasaalistavaran hallinnassa.

Kesäkuussa 1920 Suomen ja Venäjän väliset rauhanneuvottelut käynnistyivät Tartossa. Sotilasveneet olivat olleet Venäjän valtion omaisuutta, ja ne haluttiin takaisin. Neuvotteluissa oli toki paljon polttavampiakin asioita kuin laivat ja veneet. Myös Suomen hallitus tahtoi saada takaisin Venäjällä olevaa omaisuuttaan.

Rauhanneuvottelut olivat välillä katkolla ja alkoivat elokuussa uudelleen. Lokakuussa 1920 allekirjoitetun Tarton rauhansopimuksen liitteeksi tuli yksityiskohtainen lista laivoista ja veneistä, jotka Suomi palauttaisi Venäjälle. Yhteensä Suomi sitoutui luovuttamaan 169 erilaista alusta. Listalla on 11 SK-venettä, mutta ei Tullin ostamia yksilöitä. Rauhansopimuksen takia oli kuitenkin mahdoton ajatus, että Suomen merirajaa olisi voitu alkaa valvoa SK-veneillä, koska suurin osa oli luovutettava pois.

Syyskuussa 1920 Tullihallitus laati valtiovarainministeriölle suunnitelman, jossa ehdotti kaikkien vanhojen tulliveneiden korvaamista isoilla, 12 solmua kulkevilla moottoriveneillä. Kaikkiaan arvioitiin tarvittavan 40 uutta venettä. Tullin mukaan oli välttämätöntä tehdä jotakin salakuljetukselle, koska muuten valtion arvovalta alkaisi kärsiä. Kesällä 1920 arvioitiin, että alkuun päästäisiin kolmen miljoonan markan lisämäärärahalla. Ehdotuksessa ei mainita sanallakaan, että nopeita veneitä olisi hankittu Sotasaalis-Keskusosastolta. Selvää on, että uusista valvontaveneistä olisi jouduttu maksamaan paljon enemmän kuin sotasaaliista.

Veneluovutus Venäjälle lienee yhtenä syynä siihen, miksi elokuun 1920 jälkeen Tullin viidestä SK-veneestä ei enää virkakirjeenvaihdossa puhuttu mitään. Varmaa on se, että SK:t oli saatu Tullin käyttöön, sillä kolme samanlaista 1917 valmistunutta venettä esiintyy myöhemmin laaditussa veneluettelossa. 

Veneet vesille vuonna 1921
Vaikuttaa siltä, että SK-veneet saatiin vesille vasta seuraavana keväänä. Marraskuussa 1920 Tullihallitus esitti, että se voisi tilata uusia veneitä mahdollisimman pian, jotta ne ehtisivät seuraavaksi purjehduskaudeksi.

12.1.1921 valtioneuvosto antoi Tullille luvan tilata miljoonalla markalla veneveistämöiltä pienikokoisia ja nopeita veneitä, vaikka kolmen miljoonan lisämenoarviota ei vielä ollut hyväksytty. On mahdollista, että valtioneuvoston sanamuoto vaikutti siihen, miksi Turun Veneveistämöltä tilattiin vuonna 1921 hieman lyhyempiä, 13,4-metrisiä veneitä. Saattaa olla, että päätöstä haluttiin siihen saakka, kunnes Tarton rauhansopimus oli tullut voimaan 1.1.1921.

Kolme Tullin ensimmäisistä vuonna 1920 hankituista isoista moottoriveneistä päätyi vuonna 1930 Merivartiolaitokselle, joka korvasi ne pari vuotta myöhemmin uusilla veneillä. Veneiden myöhempi kohtalo on hämärän peitossa.

Kuvan vene ei ollut Tullin vene, vaan salakuljettajilta takavarikoitu SK-vene. Vuonna 1920 Tullille hankitut sotasaalis-SK:t olivat jokseenkin saman näköisiä ja kokoisia. Tullimuseo.

Vaikka Tulli ei aluksi aikonut veneisiinsä aseistusta, joihinkin tulliveneisiin asennettiin myös konekivääreitä. Kuvan vene näyttäisi olevan yksi ensimmäisistä isoista SK-veneistä. Tullimuseo.

Tullivene NV 35 oli yksi Turussa vuonna 1921 valmistuneista hieman lyhyemmistä SK-veneistä. Se myös palveli Turun tullikamaria. Tullimuseo.

Lähteet: Tullihallituksen kirjeet 1920 ja 1921 (KA); Luettelo Tullilaitoksen vartio-aluksista 31.12.1928; Iltalehti 18.5.1921, 10.6.1921 ja 22.6.1921; Karjala 12.6.1920, 11.2.1921 ja 31.5.1921; Kauppalehti 10.7.1920; Uusi Suomi 10.3.1920, 10.7.1920; ruotsinsalmensuulla.blogspot.com (Pekka Takojan blogi 9.4.2019); Breyer, Siegfried, Soviet Warship Development Vol. 1. 1992; Harjula, Mirko, Itämeri 1914–1921: Itämeren laivastot maailmansodassa sekä Venäjän vallankumouksissa ja sisällissodassa. 2010; Luettelo laivoista ja aluksista, jotka Suomi rauhansopimuksen 23 artiklan mukaan palauttaa Venäjälle. Tarton rauhansopimuksen liite. (KA); Merivoimat 100 vuotta. https://merivoimat.fi/documents/1951215/11124014/Merivoimat+100+-kirja/2b51cac5-eef6-229f-e42c-6b558165360d/Merivoimat+100+-kirja.pdf;

Lehdistötiedotteet Sata vuotta sitten
Valikko