90 VUOTTA SITTEN: Lakiesitys merivartioinnin siirtämisestä pois Tullilta – perusteluissa ristiriitoja

29.2.2020 8.00
Tiedote

28. helmikuuta 1930 tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander päätti antaa eduskunnalle kaksi lakiesitystä. Niissä ehdotettiin uuden viranomaisen, Merivartiolaitoksen, perustamista. Merivartiolaitokselle oli tarkoitus siirtää Tullilta koko Suomen merirajojen valvonta ja Tullin senhetkinen merikalusto miehistöineen. Kieltolain myötä Suomen merirajoille oli syntynyt laaja ja ammattimainen alkoholin salakuljetus. Lakiuudistuksen pääperusteena olikin ongelmat alkoholikiellon valvonnassa, mutta myös muita perusteluja esitettiin. Tarkempi tarkastelu osoittaa, ettei kieltolaki ollutkaan uudistuksen tärkein syy.   

Tulli oli ollut yli sata vuotta Suomen merirajojen pääasiallinen valvontaviranomainen. Spriitä salakuljetettiin 1920-luvulla laajasti Suomen aluevesirajan ulkopuolelta, jonne oli ankkuroitu isoja varastolaivoja. Niistä lastit haettiin nopeilla moottoriveneillä pienemmissä erissä. 1920-luvun lopulla Tullikin sai uusia moottoriveneitä salakuljettajien kiinni saamiseksi. Vuosina 1928–29 takavarikkoon saadun alkoholin määrä lähenteli vuositasolla liki miljoonaa litraa eli valvonta myös tehostui.

Syksyllä 1928 Tulli oli sitä mieltä, että tilanne oli hälyttävä ja vaati lisätoimenpiteitä, jos kieltolakia ylipäätään oli tarkoitus valvoa. Tullihallituksen mukaan laki oli säädetty ilman, että sen valvontaan oli kiinnitetty kunnolla huomiota. Salakuljetus oli paisunut nopeasti ja taistelu sitä vastaan kävi koko ajan vaikeammaksi. Tulliakin moitittiin aika ajoin tehottomuudesta, mutta suurin ongelma oli kuitenkin liian pienissä määrärahoissa.

Tammikuussa 1929 Tullihallitus totesi valtiovarainministeriölle, että saattaisi ”olla aihetta ryhtyä ajattelemaan itsenäistä virastoa, joka ottaisi kokonaan huolehtiakseen tullirajan vartioinnista”. Merivalvontatehtävä oli kasvamassa niin isoksi, etteivät Tullin voimavarat enää riittäisi, sillä sen ”pääasiallisena tehtävänä oli olla valtion tärkein ylöskantovirasto”, ei rajojen vartioija, totesi tuolloin Tullin pääjohtaja Wille Poppius.

Lokakuussa 1929 sisäasiainministeriöön nimitettiin Tullin rannikkovartiointia ohjaava virkamies, laivaston komentajakapteeni Väinö Miettinen. Hänen mukaansa Tullin merikalusto ja sitä käyttävä miehistö oli siirrettävä sisäasiainministeriön alaisuuteen ja muodostettava niistä Tullin ehdottama uusi valvontaviranomainen. Samalla valvonta siirrettäisiin saaristosta ulkomerelle. Myös kalusto oli uudistettava perinpohjaisesti.

Eduskunnalle helmikuussa 1930 toimitetussa lakiesityksessä todettiin, kuinka Tullin vanha aluskanta ei ollut riittävä pirtusalakuljetuksen torjumiseen, vaikka Tulli oli ”epäilemättä tehnyt kaiken, mitä se nykyisen järjestelmän puitteissa ja käytettävillä määrärahoilla oli voinut”. Perusteluissa huomioitiin myös Tullin tekemät ehdotukset: se haluttiin vapauttaa ”näistä puhtaasti poliisiluontoisista tehtävistä”, jotka olivat ”tili- ja veronkantovirastolle vaikeasti sopivia ja vieraita”. Siirron todettiin olevan Tullille ”suuri helpotus”. Tärkeä perustelu siirrolle oli myös valvontakaluston ja -strategian uusiminen. Tulevan Merivartiolaitoksen oli tarkoitus ottaa käyttöönsä uusia vartiomoottoriveneitä (VMV), jotka olisivat vahvasti aseistettuja.

Yhtenä siirron perusteena oli Tullin organisaatio. Osa valvonta-aluksista oli tullikamarien, osa Tullihallituksen alaisia. Valvontaa johtivat Tullissa lakimiehet, vaikka tehtävässä tarvittiin sisäministeriön mukaan meriasiantuntijoita. Myös viranomaisyhteistyössä todettiin olevan puutteita. Tiedon merellä tehdyistä salakuljetushavainnoista oli siirryttävä nopeasti viranomaisten kesken. Tämän vuoksi merivartiointi oli syytä siirtää poliisihallinnon alaisuuteen eli sisäministeriön poliisiasiain osastolle.

Lisäksi todettiin, että tullivartioalusten päälliköt olivat tottumattomia kuulustelujen pitoon ja näyttökysymysten selvittämiseen. Tullisyyttäjinä toimivilla tullinhoitajillakaan ei ollut kylliksi aikaa tutkia salakuljetusrikoksia. Tarvittiin siis poliisikoulutusta ja poliisiohjausta.

Kieltolain ohella esillä oli myös sotilaallisia perusteluja. Sotatilanteessa uudet merivartioalukset voitiin miehistöineen siirtää nopeasti merivoimien käyttöön. Lakiesityksen mukaan merellä oli muutakin valvottavaa kuin kieltolaki tai tavarankuljetus. Myös luvattoman henkilöliikenteen torjunta ja meripelastustehtävät sopisivat Merivartiolaitokselle hyvin.

Kaikkea tullivalvontaa ei kuitenkaan oltu siirtämässä pois Tullilta. Lakiesityksessä korostettiin, kuinka ”tullilaitokselle jäisi tämän jälkeenkin ne valvontatehtävät merellä ja satamissa, jotka ovat yhteydessä tulliselvittelyjen kanssa tai joita tullilaitos muun toimintansa ohella voi suorittaa”.

Ristiriitaisia perusteluja
Vaikka merialueen valvonta oli iso ongelma, uudistuksen perusteluissa oli eräitä ristiriitaisuuksia.

Uudistuksen suunnittelijat olivat tutustuneet ulkomaiden merivalvontaan. Vaikka esityksessä viitattiin Ruotsiin, Suomeen ei haluttu ruotsalaista mallia, jossa merivartioinnista vastasi tullihallinnon alainen valvontaosasto. Esikuva haluttiin Ranskasta, jossa ei ollut samanlaista alkoholin salakuljetusta mereltä, mutta sotilaallisesti järjestetty rajavalvonta. Pohjoismainen valvontamalli todettiin historialliseksi jäänteeksi, josta luopumista puolsivat ”kaikki sekä asialliset että käytännölliset syyt”.

Toisissa paikoin lakiesitystä uutta viranomaista kutsuttiin ”meripoliisiksi”, toisaalla taas korostettiin merivalvonnan olevan luonteeltaan nimenomaan sotilaallista. Tästä huolimatta lakiesityksen mukaan Merivartiolaitoksen runko oli tarkoitus muodostaa tullialusten miehistöistä, ja vain ylin johto koostuisi meriupseereista. Suurimmalla osalla henkilökunnasta ei siis edelleenkään olisi ollut sotilas- tai poliisikoulutusta. Vaikka perusteluissa todettiin tullialusten päälliköiden osaamisen olevan puutteellista, he olisivat jatkaneet Merivartiolaitoksessa samoissa tehtävissä.

Osa ristiriitaisuuksista johtui varmasti siitä, että suunnitelma oli tehty hyvin nopeasti. Tätäkin painavampi syy oli se, ettei lakiehdotukselle haluttu antaa täysin oikeita perusteluja. Todellinen peruste Merivartiolaitoksen perustamiselle oli rannikkopuolustuksen tehostaminen. Epämääräinen puhe poliisitehtävistä oli tarkoitettu eduskuntaa varten, koska se oli pitkin 1920-lukua torjunut laivaston määrärahat. Käytännössä Suomen rannikkopuolustus oli tsaarinaikaisen rannikkotykistön varassa, eikä laivasto ollut toimintakykyinen. Lama-aika uhkasi tuoda puolustusmenoihin uusia leikkauksia. On huomattavaa, ettei itse Merivartiolaitoslaissa mainittu mitään mahdollisista sotilaallisista tehtävistä.

Kun lakiesitys tuotiin eduskuntaan, useat kansanedustajat huomasivat perustelujen epäjohdonmukaisuudet. Heti ensimmäisessä eduskuntakeskustelussa tuotiin esiin epäilyjä, että nyt oltiin rakentamassa Suomelle jonkinlaista ”suojeluskuntalaivastoa”. Hallitus halusi kuitenkin sitkeästi korostaa kieltolakia, koska pelkäsi eduskunnan edelleen torjuvan laivaston hankinnat. Monet edustajat kannattivat kieltolain kumoamista ja pitivät Merivartiolaitosta aivan liian kalliina ratkaisuna. Esitettiin myös epäilyjä halutun alustyypin sotilaallisesta soveltuvuudesta. Samoin moitittiin sitä, että ensimmäiset kaksi uutta VMV-alusta oli hankittu Saksasta eikä Suomesta.

Toinen tärkeä syy erityisen merivalvontaviranomaisen perustamiseen oli Ahvenanmaan demilitarisoitu asema. Sotilaallisesti järjestetty siviiliviranomainen saattoi liikkua sen vesistössä ilman että puolueettomuutta loukattiin. Asian kannalta oli erityisen onnekasta, että melkoinen osa spriisalakuljetuksesta todellakin kulki Ahvenanmeren kautta.

Vaikka kieltolaki oli todellinen ongelma, sitä ei maan johdossa pidetty ratkaisevana tekijänä. Sisäministeri Arvo Linturi itse totesi vuoden 1930 syksyllä Meriupseeriyhdistykselle pitämässään esitelmässä, ettei Merivartiolaitoksen olemassaolo ollut riippuvainen kieltolaista. Saman vahvisti vuonna 1931 uusi sisäministeri Ernst von Born, joka lausui toisessa yhteydessä, kuinka merivartiointia oli tehostettava, vaikka kieltolaista luovuttaisiinkin. Itse asiassa vasta kieltolain päättyminen mahdollisti Bornin mukaan Merivartiolaitoksen kehittämisen, kun sen ei tarvinnut kiinnittää päähuomiota salakuljetukseen.

Laki hyväksyttiin 4. huhtikuuta 1930
Eduskunnan lähetekeskustelussa 3. maaliskuuta 1930 lakiesitykset saivat osakseen arvostelua. Merivartiolaitosta vastustettiin lähes kaikissa puolueissa. Jakolinja näyttää menneen kieltolain kannattajien ja vastustajien välillä, ei niinkään puoluerajojen mukaan.

Tulli ja sen henkilökunta suostuivat siirtoon.Tullin asemaa vaikean ja paisuvan merivalvontatehtävän siirto kiistatta helpotti. Tullissa ei ollut halua pitää vanhoja, paljon korjausta vaativia aluksia, vaan ne luovutettiin miehistöineen uudelle viranomaiselle suuremmitta ongelmitta. Muutamat tahot kokivat tämän jopa yllättävänä. Todennäköisesti Tullissa uskottiin, että kieltolaki oli tullut tiensä päähän, eikä siihen nojautuva merivalvonta ollut kestävällä pohjalla, samoin uudistuksen sotilaalliset syyt olivat varmasti tiedossa. Ulkomaankauppaan oli tullut runsaasti valvottavaa, sillä uusia säännöksiä oli kansainvälisestä talouslamasta johtuen tullut jatkuvasti lisää. Tullin valvontaresurssien uskottiin riittävän paremmin, jos ne keskitettiin satamiin saapuneisiin aluksiin ja niiden lasteihin, työhön, jota Tullissa oli aina pidetty omana päätehtävänä.

Lopullisesti laki Merivartiolaitoksesta hyväksyttiin kolmannessa käsittelyssä 4. huhtikuuta 1930 äänin 119-56. Monet edelleen mielsivät merirajan valvonnan vahvasti Tullin tehtäväksi. Kun kiistelty kieltolaki keväällä 1932 kumottiin, eräät kansanedustajat esittivät heti Merivartiolaitoksen lopettamista ja valvonnan siirtämistä takaisin Tulliin ja erityisen merivartio-osaston perustamista Tullihallitukseen. Ehdotus sai jonkin verran kannatusta, mutta sitä ei kuitenkaan hyväksytty. Seuraavana vuonna osoittautui, ettei kieltolain kumoaminen ja Alkojen avaaminen lopettanutkaan spriin salakuljetusta mereltä, vaan se alkoi uudelleen kasvaa. Eduskunta hyväksyi Merivartiolaitokselle määrärahan uusien VMV-alusten hankkimiseen, joita oli jo alettu valmistaa kotimaassa.  

Sodassa Merivartiolaitos liitettiin osaksi merivoimia. VMV:t osoittautuivat hyväksi kalustoksi. Sodan päätyttyä katsottiin, että Merivartiolaitos oli tarpeen lakkauttaa ja liittää se osaksi Rajavartiolaitosta. Asia ei enää herättänyt poliittisia intohimoja. Tulli palasi merien valvontaan muuttuneissa rauhanajan oloissa 1960-luvulla, jolloin se alkoi jälleen hankkia merikelpoisia moottoriveneitä. Syynä oli jälleen kerran alkoholin salakuljetus. 

Kuvat: 1 Tullialuksiin oli 1920-luvun alussa asennettu konekivääreitä; 2 Tullin höyrylaiva Aallotar ja sen nopea moottorivene ovat saaneet kiinni salakuljetuslaivan; 3 Tullialus Auran nopea moottorivene vesillä; 4 Merivartijat purkavat takavarikoitua pirtukuormaa laiturissa. Kaikkien kuvien lähde Tullimuseo.

Lähteet: HE 26/1930; AsK 151/1930 ja 196/1930; Eduskunnan pöytäkirjat 1930 ja 1932; Valtioneuvoston pöytäkirjat 1930; Heikkinen, Sakari, Suomeen ja maailmalle. Tullilaitoksen historia. 1994; Helsingin Sanomat 8.3.1930; 18.11.1930; 28.5.1932;15.7.1933; Rautiokoski, Jari, Merivartiolaitoksen asema maanpuolustuksessa 1930–1939. Maanpuolustuskorkeakoulun tutkielma. 2010; Sundbäck, Esa, Merivartiointia 75 vuotta: merivartiolaitoksen ja merivartioston historia 1930–2005. 2005; Tullihallituksen kirjeet 1928–30. Kansallisarkisto. Mikkeli. 

Lehdistötiedotteet Yhdeksänkymmentä vuotta sitten
Valikko