Sata vuotta sitten: Punaisen Kymenlaakson viimeiset päivät

4.5.2018 8.00
Tiedote

Sisällissodan loppuvaihe kosketti tullimiehiä Kotkassa ja Haminassa, sillä nämä olivat viimeiset punaisten hallussa olleet tullikamarikaupungit. Kun Viipuri oli vappuna 1918 menetetty valkoisille, sieltä oli paennut Kotkaan huomattava joukko punaisia. Kotkan tullihenkilökunnassa oli vallankumousvallan kannattajia. Hamina taas oli Suomen kaupungeista ainoa, jonka kohdalla voidaan puhua systemaattisesta punaisesta terrorista. Vaikka tullikamarissa ei työskennelty, punaisen terrorin uhriksi joutui myös kaupungin tullinhoitaja.

Kotkan tullivartijat tukevat vallankumousta

Kotkan tullikamarin henkilökunta kertoi myöhemmin pidetyissä kuulusteluissa tunteneensa vallankumouksen alettua suurta neuvottomuutta. Enemmistö henkilökunnasta oli jäänyt palvelukseen ja allekirjoittanut palvelussitoumuksen. Komissaari ja neuvosto Kotkan tullikamariin valittiin helmikuussa. Maaliskuussa palkkaakin tärkeämmäksi motiiviksi jäädä työhön tuli pelko joutua ase kädessä rintamalle punakaartin riveihin, kun kaikki tullimiehet vaadittiin lähtemään asepalvelukseen.

Tullipäällysmies Optatus Nummi oli helmikuussa jäänyt toimeensa ja totesi myöhemmin katsoneensa velvollisuudekseen pysyä työhön jääneiden toveriensa tukena. Suomen tullineuvosto määräsi Nummen Kotkan tullikamarin tilapäiseksi tullinhoitajaksi. Hän osallistui myös Kotkan tullikamarineuvostoon, jonka puheenjohtajana ja tullikamarin komissaarina toimi tullivartija Oskar Alvar Granlund. Granlund otti hoitaakseen pakkahuonetarkastajan tehtävät eli suoritti tavaroiden tullaukset. Muita Kotkan neuvoston jäseniä olivat tullivartijat Aksel Reinhold Andersson, Armas Lehto, Rurik Appelqvist, Juho Kustaa Taskinen ja Henrik Airaksinen. Appelqvist valittiin kassanhoitajaksi.

Varsinaisia tullauksia Kotkassa tehtiin vallankumousaikana vain kolme. Lisäksi Venäjän armeijan edustajat kävivät tullaamassa joitakin tavaroita sikäläiselle sotilassairaalalle. Granlund suoritti tullaukset ja kantoi niistä lainmukaiset virkamiesosuudet, jotka tullivartijat sitten panivat yhteiseen kassaan. Varsinaista ylimääräistä palkkaa korkeammista tehtävistään he eivät koskaan saaneet. Vaakamestarina tullauksissa toimi tullivartija Andersson.

Pelkkiä sivustaseuraajia Kotkan tullimiehet eivät kuitenkaan olleet. Jälkikäteen tullipäällysmies Nummi myönsi käyttäytyneensä sopimattomasti työstä kieltäytyneitä tullinhoitaja Juhani Luomaa ja kassööri Ida Forsmania kohtaan. Luoman mukaan myös tullivartija Andersson oli käyttäytynyt ”sopimattomasti ja hyvin röyhkeästi”. Päällysmies Nummen aseman ristiriitaisuutta kuvaa hyvin se, että samaan aikaan, kun hän itse palveli punaista Tullia, hänen oma poikansa kaatui taistelussa valkoisten puolella. Nummi koetti esittää pyrkineensä vain pelastamaan tullikamarin ja sen hallussa olevat tavarat, ja ettei hän ollut ymmärtänyt tullikamarineuvostolla olleen mitään ”valtiollista tarkoitusperää”. Tästä huolimatta Nummi tuomittiin ehdolliseen vankeuteen ja menettämään virkansa. Lopulta hänet kuitenkin armahdettiin, ja hän sai jäädä tullikamarin palvelukseen.   

Tullivartija Andersson luovutti punakaartille tullikamarin virka-aseita ja niiden ammuksia. Hän koetti kuulusteluissa todistaa, että oli joutunut toimimaan pakon edessä. Tullivartija Taavi Eskelinen oli todennut hänelle, että jos hän kieltäytyisi työstä, häneltä otettaisiin leipäkortti pois, ”niin kuin muiltakin saboteeraajilta”. Andersson kertoi saaneensa aseen ja ammukset tullivartija Lehdolta, joka myönsikin ne ottaneensa. Tullivartija Elis Vesterlund kertoi valkoisille kuulustelijoille, että oli koettanut saada sairaslomaa, jotta hänen ei olisi tarvinnut osallistua punaisten palvelemiseen. Andersson ja Lehto olivat kuitenkin uhanneet, että jos Vesterlund lähtisi kotiin, he noutaisivat hänet kiväärin kanssa takaisin töihin. Valkoisiin lukeutuva tullipäällysmies Lindroos todisti kuulusteluissa Anderssonin hyväkäytöksiseksi.

Kyminlinnan taistelussa 8. huhtikuuta 1918 punaiset onnistuivat torjumaan saksalaisten hyökkäyksen Kotkaan. Tämän jälkeen saksalaiset vaihtoivat suuntaa ja hyökkäsivät kohti Lahtea. Punainen satamakaupunki pelastui joksikin aikaa.

Valkoisten esitutkintatietojen mukaan Andersson olisi ollut punakaartilaisena mukana Kyminlinnan taistelussa. Kymistä hänet myös vangittiin 15. toukokuuta. Itse hän kertoi olleensa saksalaisten hyökkäysuhan aikana kolme päivää 8.–11. huhtikuuta, kun hänet oli määrätty Kotkan Höyryolutpanimon konttoriin puhelinta vahtimaan. Tänä aikana hänellä oli ollut punakaartin antama kivääri. Sen hän luovutti 11. huhtikuuta Kotkan työväentalolle ja pakeni kaupungista. Samalla oluttehtaalla vartioi kiväärin kanssa myös tullivartija Lehto yhteensä viisi päivää maalis-huhtikuun vaihteessa. Kun saksalaiset näyttivät lähestyvän kaupunkia, kumpikin lähti pakoon.

Asepalveluksensa lyhytkestoisuudesta huolimatta Anderssonin ja Lehdon tulkittiin kuuluneen punakaartiin. Andersson sai kahdeksan vuoden vankeustuomion. Granlundille vankeutta tuli kolme vuotta. Myös Appelqvist tuomittiin kahden ja puolen vuoden ehdolliseen vankeuteen ja menettämään virkansa. Lehdon oikeudenkäyntiasiakirjat puuttuvat, joten hänen kohtalostaan ei ole varmaa tietoa. Surmattujen joukossa hänen nimeään ei ole.  

Punainen terrori Haminassa kohdistuu keskiluokkaan

Haminassa suurin osa tullikamarin henkilökunnasta jäi heti helmikuussa 1918 pois töistä. Ainoastaan tullivartija Alfred Korjus oli paikalla tullikamarissa ja allekirjoitti sitoumuksen punaisille. Korjus oleskeli tullikamarilla kaupungin valtaukseen saakka tekemättä käytännössä mitään. Hän säilytti henkensä ja virkansa eikä saanut toiminnastaan rangaistusta. Korjus muutti pois Haminasta vuonna 1922 saatuaan nimityksen Helsingin tullikamariin.  

Tullinhoitaja Karl Viktor Norring oli poistunut työstään helmikuussa ja oleskeli sen jälkeen kotonaan. Tullivartija Risto Siparin hän oli kuitenkin määrännyt käymään lämmittämässä tullikamaria, jossa ei ilmeisesti ollut muita. Palkan Sipari oli saanut viimeksi helmikuussa. 12. huhtikuuta 1918 hän joutui punaisten vangiksi ja vietiin Kouvolaan, missä hänet pantiin keittiöpalvelukseen. Asetta hänelle ei annettu. Oltuaan kymmenen päivää punakaartin keittiöllä Sipari pääsi pakoon ja palasi Kouvolasta Haminaan metsiä pitkin. Siparin ei katsottu palvelleen punaista hallitusta, eikä häntä rangaistu. Hän sai jatkaa työskentelyä Tullissa.

Tullinhoitaja Norring kuului niihin onnettomiin, jotka punaiset veivät vankeina pois Haminasta huhtikuun loppupäivinä. Kaupungista vietiin pakolla useita kymmeniä sivistyneistön ja virkamiesten edustajia. Norringin tarkkaa kuolinpäivää ei tiedetä, mutta hänen on sanottu olleen niiden vankien joukossa, jotka punaiset teloittivat Korian rautatiesillalla ja joiden ruumiit heitettiin alas jokeen. Teloituksen arvioidaan tapahtuneen vappuaattona 1918. Norring oli Tullin kolmas ja viimeinen punaisen terrorin uhri.

Osa tullivartijoista pakeni Kotkasta 17. huhtikuuta. Kyminlinnan punaiset riisuttiin aseista. Valkoiset saartoivat Kotkan 4. toukokuuta, ja kaupunki antautui lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen. Samana päivänä antautuivat myös Haminan punaiset. Tämän jälkeen antautui enää pieniä yksittäisiä punaisten joukkoja Hämeenlinnan ja Lahden seudulla. Sota oli päättynyt.

Kukaan tuomion saaneista kotkalaisista tullimiehistä ei joutunut vankileiriin ja sai odottaa valtiorikosoikeuden tuomiotaan vapaana. Joitakin kotkalaisia tullivartijoita, joiden kerrottiin kuuluneen punakaartiin, kuitenkin katosi kaupungin valloituksen aikana.  

Kotkan oluttehdas, jota tullimiehet vartioivat, sijaitsi Kymijoen suulla meren rannassa.
Se oli yksi Suomen suurimmista panimoista. Kymenlaakson museo. Finna

Vuonna 2018 Tullin historiamuisteluissa paneudutaan vuoden 1918 vaiheikkaisiin ja samalla traagisiin tapahtumiin. Vaikka Tulli ei ollut tapahtumissa kovin keskeinen toimija, se oli valtiovallan ytimessä. Taisteltaessa valtiosta myös Tulli joutui kriisiin mukaan.

Artikkeli Lehdistötiedotteet Sata vuotta sitten