Hyppää sisältöön

100 vuotta sitten: kiista pirtusta rantahiekassa

27.7.2020 8.05
Tiedote

Tullimiesten perinteinen bonus oli takavarikkopalkkio. Takavarikon tekijä sekä sen ilmiantaja saivat palkkion, joka perustui takavarikoidun tavaran arvoon. Palkkion summa määräytyi lopullisesti tullihuutokaupassa, jossa takavarikoidut tavarat myytiin. Parhaimmillaan palkkion summa saattoi nousta jopa 50 prosenttiin tavaran arvosta. Takavarikkopalkkioita maksettiin erityisesti niille tullimiehille, jotka olivat aiemminkin tehneet takavarikoita. Vaikka tämä käytäntö toimi ylimääräisenä kannustimena tullimiehille, takavarikkopalkkio lakkautettiin kuitenkin 1.7.1972.

Takavarikot liittyivät usein paljastuneisiin viinakätköihin. Tämä korostui erityisesti Suomen kieltolain aikana vuosina 1919–1932, jolloin alkoholin salakuljetus lisääntyi. Viinakätköjen löytäminen oli kuitenkin takavarikkopalkkioiden suhteen melko kannattamatonta, sillä spriitä tai muuta alkoholia ei voitu huutokaupata. Takavarikoitu alkoholi luovutettiin valtion alkoholiliikkeelle, joka maksoi siitä kiinteän korvauksen.

Kieltolain aikana viinakätköjä löydettiin pääasiassa kaupunkien lähialueilta. Kun salakuljettaja onnistui pääsemään kaupungin tuntumaan, saatettiin salakuljetettu lasti kätkeä esimerkiksi tyhjillään olevaan rakennukseen. Löytyneet kätköt olivat yleensä joko pysyvämpiä säilytyspaikkoja viinalle tai välietappeja salakuljetusmatkalla. Kätköpaikat oli usein valittu ennakkoon suunnitelmallisesti, minkä vuoksi ne paljastuivat useimmiten sattumalta tai ilmiantojen ansiosta. Suurimman osan ilmiannoista tekivät lakia valvoneet viranomaiset, mutta myös siviili-ilmoitukset olivat mahdollisia.

Kun salakuljettajat havaitsivat tullimiesten tai muiden epämieluisten henkilöiden lähestyvän, he katsoivat usein parhaaksi paeta nopeasti ja jättää lasti takavarikoijille. Näissä tapauksissa kävi usein niin, että varsinainen rikoksentekijä jäi tunnistamatta ja välttyi sakkotuomiolta.

Kuka löysi rantahiekkaan piilotetun pirtun?

Heinäkuun 27. päivänä vuonna 1920 virkaa toimittava tullinhoitaja Karl Gustaf Alander löysi itäisellä Suomenlahdella sijaitsevalta Pitkäluodon saarelta 11 maahan kaivettua läkkiastiaa. Nämä tinalla päällystetyt 25 litran teräspeltiastiat olivat täynnä virolaista väkiviinaa. Kun Alander ilmoitti löydöstään, tullipäällysmies Aleksander Arvilommi julisti astiat takavarikkoon. Tämän jälkeen Arvilommi lähetti tullivartijat Arthur Siparin ja Onni Paaden tarkastamaan saarta, josta kätkö oli löydetty. Läheltä läkkiastioiden löytöpaikkaa löytyi vielä 31 samanlaista ja saman-sisältöistä kanisteria. Lisäksi noin 100 metrin päässä sijaitsevalta suolta löytyi kolmen väkiviinakanisterin kätkö.

Tilanteessa syntyi kiista tullinhoitajan ja tullivartijoiden välille – kuka oikeastaan oli löydettyjen 34 väkiviina-astian ilmiantaja? Alender oli virka-asemaltaan korkein ja esitti, että hänen löytönsä oli johtanut yhteensä 45 astian takavarikkoon. Tullivartijat Sipari ja Paasi taas katsoivat olevansa itse löytämiensä 34 astian ilmiantajia.

Tullihallitus käsitteli kiistaa syyskuussa 1920, ja lopulta tullihallituksen kanneviskaali katsoi, että kaikki kolme olivat yhteisesti ilmiantajia. Näin ollen takavarikko-osuus jaettiin kaikkien kesken.

Kuva: Läkkiastia 1920-luvulta, Helsingin kaupunginmuseo.

Lähteet: Heikkinen Sakari, Suomeen ja maailmalle, Tullilaitoksen historia, 1994 Saarinen Iivari, Tullimiesliiton historia 1906 – 1956, 1956, Veikka Kilpeläinen, Salaviinarinkien toimintaympäristöt Helsingissä 1770–1787

Lehdistötiedotteet